Terveiset Beirutista, jonne saavuin varhain aamupuolella. Kirjoitin juuri avausjutun uuteen blogiin. Psykologien Sosiaalinen Vastuu on saanut uudet nettisivut, ks. vastuu.fi

Jatkan blogikirjoittamista PSV:n sivuilla. Klikkaa Libanon ja vasemmasssa alalaidassa on otsikko Viimeisimmat uutiset. Opettelemista on; kirjoitukseni on oudon aukollinen. Toivottavasti paranee.

Kiitos kaikille blogin lukijoille. Toivottavasti siirrytte uuteen osoitteeseen.

Kirsti Palonen

Naharnetin mukaan Libanonin armeija surmasi aikaisin tänään torstaina kuusi Fatah al-Islamin taistelijaa lähellä Qalamounin kaupunkia Pohjois-Libanonissa. Sotilaslähteiden mukaan armeijan helikopterit ajoivat takaa Fatah al-Islamin miehiä, jotka piilottelivat Qalamounin metsissä ja luolissa. Kuolleista kolme oli saudeja, kaksi libanonilaista ja kuudennen henkilöllisyys ei ollut välittömästi selvillä.

Nahr el-Baredista uutiset ovat samanlaiset kuin muulloinkin viime päivinä: ajoittaista ampumista. Ja jossain siellä 1.000 – 2.000 ihmistä on sinnitellyt 40 päivää. 27-vuotias Mohamad Mubada pääsi onneksi sieltä pois jo taistelujen alkupäivinä. Hän kertoo, miten sokeana koki tilanteen, josta näkevienkin oli vaikea selvitä.

Ei ollut koskaan tullut mieleemmekään, että sellainen taistelu voisi tapahtua. Heräsimme ampumisen ääniin, mutta ajattelimme, että se oli jokin yksinkertainen väärinkäsitys, joka ratkeaisi pian.

Menimme kadulle. Äkkiä pommi putosi lähelle. Tunsin rintaani ahdistavan ja kykenin tuskin hengittämään. Joku ohjasi minut vanhempieni talon. Ampuminen jatkui. Pelkäsin kovasti ja pyysin heitä viemään minut suojaan.

Kahden tunnin päästä eräs mies meni viemään lapsiaan. Häntä osui selkään eikä kukaan uskaltanut pelastaa häntä. Hän kuoli keskelle katua. Hänen hirveän kuolemansa jälkeen minusta tuntui, ettei ollut mitään toivoa ja jokainen oli kuoleva.

Kun pommi putosi hyvin lähelle, olin niin peloissani, että romahdin psyykkisesti. En pystynyt puhumaan enkä tuntenut mitään ennen kuin huomasin olevani jonkun kotona. Vanhempani olivat toisessa suojassa. Sisareni toi ruokaa, koska en ollut syönyt koko päivänä.

Toisena päivänä ihmiset kuulivat, että leipää oli jaossa. Mutta valitettavasti tarkk’ampuja alkoi ampua ihmisiä, ja yhtä miestä ammuttiin päähän.

Punainen Risti evakuoi minut ja vei minut Beddawiin. Olin siellä sitten yksin enkä tiennyt, missä perheeni oli. Aloin etsiä koulun ympäristöstä, kunnes äitini löysi minut.

Minulla on vain yksi pyyntö: lakatkaa taistelemasta toistenne kanssa.

Kirsti Palonen

Kollega, joka ei halua nimeään julkisuuteen, on lahjoittanut 10.000 euroa käytettäväksi Beit Atfal Assumoudin avustustyöhön palestiinalaispakolaisten hyväksi. Sydämellinen kiitos lahjoittajalle!

Nahr el-Baredin runsaat 30.000 asukasta tarvitsevat tukea vielä pitkään. Nyt he ovat muilla pakolaisleireillä tai muualla sukulaisten luona odottamassa, että taistelut ovat ohi ja leiri raivattu miinoista ja räjähtämättömistä ammuksista. Sen jälkeen he pääsevät leiriin, joka on suurelta osin raunioina. Silloin alkaa kaikkinainen, myös psyykkinen jälleenrakennustyö. Yhteistyöjärjestöllämme on siinä merkittävä osuus.

Voit auttaa BAS:ia auttamaan Nahr el-Baredin pakolaisia PSV:n kautta.

Keräystili: Libanon / Psykologien Sosiaalinen Vastuu

Sampo 800019-703530

Viitenumero: 1656

Keräyslupa: OKU 1819 A

Kirsti Palonen

Vaikka paikalliset ja kansainväliset tiimit ovat aloittaneet tiedotuskampanjoita ammusten tuottamista vaaroista Nahr el-Baredin leirillä, Beddawin leiriin väliaikaisesti asettuneet pakolaiset ovat ilmaisseet huolensa, että kampanjat eivät tavoita joitakin asukkaita. Tästä kertoo tämän päivän The Daily Star.

"Tarvitsemme ehdottomasti enemmän tietoa tästä asiasta", sanoo Waled Awat, filosofian opettaja Nahr el-Baredista. Hän on mukana levittämässä UNRWA:n ja UNICEF:in miinatiedotusta. "Tällä hetkellä teemme työtä kouluissa ja Beddawin leirissä, mutta koulujen ulkopuolella asuvat eivät saa tietoa", kuvaa Awat hankkeen tämänhetkistä tilannetta.

YK, Punaisen Ristin Kansainvälinen Komitea ja paikalliset kansalaisjärjestöt ovat alkaneet järjestää Beddawissa tilaisuuksia, joissa annetaan pakolaisille tietoa miinoista ja räjähtämättä ammuksista, jotka ovat jääneet räjähtämättä Fatah al-Islamin ja Libanonin armeijan jäljiltä. Awat on osallistunut kahteen ensimmäiseen tilaisuuteen ja kuvaili niiden sisältöä The Daily Starille.

Ensimmäisen tilaisuuden otsikko oli "Älä mene lähelle, älä koske, kerro jollekin". Siinä selitettiin, mihin pitää kiinnittää huomiota sekä mitä tehdä ja mitä taas ei, jos näkee epäilyttäviä tai outoja esineitä. Toinen tilaisuus oli spesifimpi. Siinä leiri jaettiin pienempiin osa-alueisiin. Jokaiselle alueelle nimettiin tietyt ihmiset vastuuhenkilöiksi.

Awatin arvion mukaan 50–60 prosenttia väestöstä on nyt saanut tietoa tilanteesta ja sen vakavuudesta, mutta aina on olemassa vaara, että he eivät ota sitä tarpeeksi tosissaan. Kampanjassa kehotetaan ihmisiä pysymään poissa leiristä siihen asti, kunnes armeija ilmoittaa taistelujen loputtua leirin "puhtaaksi". Mutta Awatin mukaan paluuta ei ole organisoitu, joten on vaara, että asukkaat haluavat palata välittömästi.

Eräässä koulussa, johon on majoitettu Nahr el-Baredin pakolaisia, Mahmoud Khodor, 12, toistaa ohjeita, joita hänelle on annettu: "Jos näen miinan, en mene sitä lähelle ja menen kertomaan jollekin viranomaiselle. Ne ovat erilaisia kuin tavalliset pommit ja ne ovat hyvin hyvin vaarallisia." Poika sanoo kuulleensa näistä asioista isältään ja lukeneensa julisteista, joita on huomannut ympärillään. Aika hirveältä tuntuu, että 12-vuotias lapsi käyttää ilmaisua "tavallinen pommi".

Mahmoudin serkku, 21-vuotias Mohammad Khodor toteaa The Daily Starille, että miinoista tarvittaisiin yksityiskohtaisempaa tietoa. "Me olemme nuori sukupolvi emmekä ole tosielämässä kokeneet aikaisemmin mitään tällaista, toisin kuin vanhempamme", perustelee Mohammad.

Tiedotuskeinoina on käytetty lehtisiä, julisteita, opetustilaisuuksia ja televisiolähetyksiä. Waled Awat on huolissaan mm. niistä pakolaisista, jotka eivät ole enää pohjoisessa ja myös siitä, jaksavatko pakolaiset odottaa. Niin kauan kuin armeija kontrolloi leiriä, kukaan ei pääse palaamaan, mutta paine paluuseen tulee sitä kovemmaksi, mitä pidempään Nahr el-Baredin asukkaat joutuvat olemaan pois kotoa hankalissa oloissa.

Mohammad Khodor sanoo tästä asiasta: "Ymmärrämme, miten tärkeää miinojen raivaus on, mutta samaan aikaan haluamme vain päästä kotiin."

Tätä lukiessani mietin, olisiko miinavalistuksessa käyttöä niille BAS:n nuorille aktiiveille, joita Psykologien Sosiaalinen Vastuu ja World Comics Finland kouluttivat kesällä 2005 käyttämään sarjakuvaa kampanjavälineenä. Ensi viikolla pääsen neuvottelemaan siitä yhteistyöjärjestömme kanssa Libanonissa.

Mutta miinojen raivaamiseenkaan ei ole vielä päästy kaikessa rauhassa. Tänään keskiviikkona ajoittainen tulitus on edelleen jatkunut Nahr el-Baredissa ja armeijan kerrottiin ampuneen tykkitulta Fatah al-Islamin jäljellä olevien taistelijoiden asemiin.

Tästä huolimatta puolustusministeri Elias Murr totesi eilen jo toistamiseen viikon sisällä, että armeija on suorittanut sotilaallisen tehtävänsä hävittämällä ja valtaamalla kaikki Fatah al-Islamin asemat Nahr el-Baredin leirillä.

Puolustusministeri Murr totesi dubailaiselle Al-Arabiya televisionille, että armeija kontrolloi nyt 80 prosenttia Nahr el-Baredin leiristä.

Eri lähteiden mukaan 200–300 Fatah al-Islamin taistelijaa on saanut surmansa. Monet heistä eivät ole sen paremmin palestiinalaisia kuin libanonilaisia, vaan islamisteja, jotka edustavat eri kansallisuuksia ja tulevat eri maista, jopa esim. Bangladeshista ja Marokosta.

AFP:n tietojen mukaan palestiinalaiset ryhmät suojelevat Nahr el-Baredin leirissä vielä olevia siviilejä leirin eteläosassa olevalla alueella. Tämä on sovittu armeijan kanssa turva-alueeksi.

Kirsti Palonen

Kun kriisi- ja katastrofityötä suunnitellaan, pyritään yleensä ottamaan huomioon erikseen ne, joita pidetään katastrofeissa keskimääräistäkin haavoittuvampina. 65-vuotiaan Zahra Abu Nea’ajin poika kuuluu tällaiseen erityisryhmään. Hänellä on Downin syndrooma.

Olimme kotona, kun kiivas ampuminen alkoi ja meidän oli liikuttava talosta toiseen, kunnes poikani Saleh ei enää pysynyt jaloillaan. Hän alkoi vapista ja huusi kovaa.

Ammus osui ikkunaan, emmekä pystyneet enää näkemään toisiamme. Poikani makasi maassa shokissa eikä kyennyt liikkumaan. Luulin, että häneen oli osunut, mutta hän olikin tajuton.

Aloin hieroa häntä vedellä, kunnes naapurimme tuli ja auttoi raahaamaan hänet suojaan. Jäimme sinne, koska poikani oli niin väsynyt.

Kun tuli rauhallisempaa, menimme takaisin kotiin. Mutta ampuminen alkoi uudestaan. Juoksimme moskeijaan. Mutta siihenkin osui, ja kaksi ihmistä kuoli.

Pakenimme pommisuojaan. Kuulin, että lähellä oli ambulanssi. Juoksin kuin hullu hakemaan apua pojalleni. Palasin mukanani nuori mies, joka auttoi minua.

Ohi ajoi auto, joka oli ahdettu täyteen ihmisiä. He kantoivat poikani ja panivat hänet muitten päälle. Ja meidät vietiin Beddawiin.

Miten yksinkertaiselta palestiinalainen Nakba tuntuikaan verrattuna tähän. Jumalani, koko maailma on meitä vastaan.

Palestiinalaisella Nakballa Zahra Abu Nea’aj viittaa siihen, kun hän pakeni perheineen Palestiinasta Libanoniin vuonna 1948. Zahra oli tuolloin noin 7-vuotias. Silloin hän oli lapsi, joka pystyi turvaamaan aikuisiin. Nyt hän on vanhuusiän kynnyksellä oleva äiti, jonka poika ei pysty itse huolehtimaan itsestään kaoottisessa ja ylivoimaisessa tilanteessa. Entä jos poika tai äiti ei olisikaan ollut kotona taistelujen alkaessa? Miten silloin olisi pojalle käynyt? Olisiko löytynyt naapuria, joka omassa hädässään olisi ymmärtänyt auttaa avutonta kehitysvammaista miestä?

 Vanhukset rinnastavat tarinoissaan Nahr el-Baredista pakenemisen heille merkitykselliseen al-Nakbaan, joka liittyy heidän henkilökohtaisiin kokemuksiinsa, ks. esim. blogikirjoitus 23.6.2007 - - Nahr el-Baredista paenneet vanhukset kertovat 2: Jatkuva ampuminen pahensi tilaani ja pystyin tuskin hengittämään.

Hashem Dajani Suomen palestiinalaisedustustosta selvensi käsitettä AKYS-tiedotteessa (Arabikansojen ystävyysseuran jäsenlehti) toukokuulta 2005 (www.kaapeli.fi/akys/AKYS12005.pdf): ”Al-Nakba, katastrofi, on ilmaus, jota palestiinalaiset käyttävät kuvaamaan traagista historiaa, etnistä puhdistusta ja maan hallinnan riistoa palestiinalaisilta viimeisten viidenkymmenenseitsemän vuoden aikana.” Ensi vuonna 15.5.2008 on al-Nakban 60. vuosipäivä.

Vanhimmilla Nahr el-Baredin pakolaisilla on selkeitä muistikuvia siitä, miten he pakenivat Palestiinasta vuonna 1948 alueelle sittemmin perustetun Israelin valtion tieltä, ks. esim. blogikirjoitus 20.6.2007 Nahr el-Baredista paenneet vanhukset kertovat 1: Mikään ei voi auttaa minunlaistani ihmistä. Tuolloin yli 700.000 palestiinalaista aloitti pakolaisuutensa. Monien pakolaisuus on jo päättynyt hautaan Libanonissa.

Hashem Dajani toteaa, että al-Nakban muisto on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Tämä tuli esiin mm. yhteistyöjärjestömme BAS:n viime sodan aikana ja jälkeen keräämissä lasten kertomuksissa, ks. blogikirjoitus 13.9.2006: Aikuiset taistelivat, lapset kertovat 4. Oma koti on paras paikka maailmassa. 11-vuotias Osama Issa kysyi paetessaan Israelin pommituksia Bourj el-Barajnehin pakolaisleiriltä Beirutista, ”oliko se tällaista, kun lähdettiin Palestiinasta”.

Amina Assayed, nyt 70-vuotias nainen, oli jo täyttänyt kymmenen vuotta, kun hänen perheensä joutui jättämään kotimaansa. Kymmenvuotiaan muistikuvat voivat säilöytyä vuosikymmeniä mielessä selkeinä silloin, kun on kysymys poikkeuksellisesta katastrofista.

Ampuminen alkoi aamun sarastaessa ja jatkui keskeytyksettä koko päivän. Illalla se voimistui ja kohdistui meidän alueellemme. Pommi putosi talomme alle, mutta ei räjähtänyt.

Meidän oli evakuoitava koko talo nopeasti eikä meillä ollut mahdollisuutta ottaa mitään mukaamme. Lähdin lasteni ja mieheni kanssa toiselle alueelle ja sitten vielä toiselle alueelle, mutta minne tahansa menimmekin, helvetti seurasi meitä. Ammukset lensivät kuuroina päämme päällä.

Aloimme juosta lähellä seiniä saadaksemme niistä suojaa. Näimme Fatah al-Islamin gangstereita. He huusivat meille ja käskivät mennä pois ja tehdä tilaa heille.

En pystynyt enää liikkumaan. Menimme suojaan pieneen huoneeseen, jossa jo oli 50 ihmistä. Miniäni meni etsimään leipää lapsille, jotka itkivät pelosta ja nälästä.

2,5-vuotias pojanpoikani ei pystynyt nukkumaan silmällistäkään. Hän peitti päänsä aina kun pommi räjähti.

Kahdelta aamulla levisi tieto, että jotkin bussit veivät ihmisiä pois. Kolme kertaa yritimme päästä päätielle ja jouduimme palaamaan kovan pommituksen vuoksi.

Ystävällinen mies otti meidät autoonsa siellä, missä bussit odottivat. Siellä oli kaksi vanhemmistaan eksynyttä lasta.

Tämä oli vaikeampaa kuin alkuperäinen Nakba. 60 vuoden kovan työn tulokset tuhottiin muutamassa minuutissa. Sitä ei voi koskaan korvata, ei edes 15 vuodessa.

Rakensin taloni kivi kiveltä. Tunsin, että jokainen rakentajan asettama tiili oli osa sydäntäni. Voitko kuvitella, että muutamassa minuutissa se muuttui jätekasaksi. Mitä tahansa apua meille annetaankin, se ei koskaan ole tarpeeksi.

Haluan mennä takaisin sinne, missä taloni sijaitsi, pystyttää siihen teltan ja asua siinä.

Rukoilen Allahia vapauttamaan meidät kaikista puolueista, kuppikunnista ja sheikeistä, jotka tekevät lehmänkauppoja käyttäen hyväkseen meitä ja meidän kärsimystämme.

Kun noin 30.000 eri-ikäistä Nahr el-Baredin pakolaista odottaa pääsevänsä pakolaisuuskotiinsa tämän viimeisimmän al-Nakban jäljiltä, taistelut jatkuvat edelleen. Puolustusministeri Murrin ilmoitus taistelujen päättymisestä oli ennenaikainen. Naharnetin mukaan Fatah al-Islamin tarkk’ampujat surmasivat tänään kaksi Libanonin sotilasta, kun armeijan joukot piirittivät leirissä jäljellä olevien asemiesten piilopaikkaa.

Uutisissa on kuitenkin ollut etusijalla eilinen autopommihyökkäys espanjalaista pataljoonaa vastaan. Uhreja oli lopulta kuusi, kolme espanjalaista ja kolme kolumbialaista. Mikään ryhmä ei ole ottanut hyökkäyksestä vastuuta, mutta yleisesti on oltu sitä mieltä, että tekijöillä on liittymäkohtia Fatah al-Islamin taistelijoihin, joiden kanssa Libanonin armeija on ottanut yhteen Nahr el-Baredissa.

Yhtä lailla UNIFIL:in komentaja Claudio Graziano kuin Libanonin pääministeri Fouad Siniora ovat olleet sitä mieltä, että teon tarkoituksena oli häiritä Libanonin stabiiliutta. Graziano totesi eilen, että ”hyökkäys on lisännyt UNIFIL:in sitoutuneisuutta toteuttaa tehtävänsä Etelä-Libanonissa”.

Kirsti Palonen

Voi ei, BBC:n ja Ylen mukaan taas neljä UNIFIL:in rauhanturvaajaa on kuollut Etelä-Libanonissa. Tällä kerralla espanjalaisia. Miehet olivat liikkeellä kahdella panssaroidulla miehistönkuljetusautolla. Räjähdyksen syynä oli tienvarsipommi. Jotkut libanonilaislähteet ovat kertoneet viidestä kuolleesta ja kolmesta haavoittuneesta.

Libanonin televisiossa puhunut UNIFIL:in edustaja sanoi, että iskulla voi olla vaaralliset seuraukset. Mitä ne olisivat? Että UNIFIL vetää joukkonsa suunniteltua aikaisemmin Libanonista ja jättää kaikki tiedetyt ja tuntemattomat pukarit tappelemaan keskenään? Onko länsimailla muita mahdollisuuksia vaikuttaa Libanonin tilanteeseen kuin panna rauhanturvaajat liemeen?

Ya Libnan kertoo, että yksi Tripolissa surmansa saaneista kuudesta islamistitaistelijasta oli Australian kansalainen ja että kolme muuta australialaista on pidätetty epäiltyinä yhteyksistä ääriryhmiin. Beirutin Australian suurlähetystön virkailijat ovat pyytäneet päästä pidätettyjen puheille ja ovat auttaneet myös heidän perheitään.

Yksi pidätetyistä mainittiin nimeltä. Hänen kerrottiin olevan 33-vuotias Ibrahim Sabouh, joka on työskennellyt rahoitusalalla Sydneyssä, mutta asunut runsaan vuoden perheineen Tripolissa Abu Samrassa.

Mitä lähemmäksi tulee päivä, jolloin matkustan Libanoniin, sitä tiiviimmin huomaan seuraavani uutisia sieltä päin. Televisioni on rikki, mutta en tiedä miten hyvin sen avulla pysyisi tässä hullunmyllyssä kärryillä. Ehkä roikkuisin netissä siitä huolimatta, vaikka televisio toimisi. Ehkä uutisten seuraaminen on yksi keino luoda itselleen turvallisuudentunnetta. Sitähän myös libanonilaiset ja palestiinalaiset tekevät koko ajan poikkeustilanteiden kestäessä. Tuntuu paremmalta olla sellaisessa vaarassa, josta on hajulla kuin olla tuntemattoman uhkaamana.

Itse en tunne oloani uhatuksi. Yhteistyökumppanimme on aina asettanut selkeät rajat sille, mihin voi milloinkin mennä. Ja niitä tottelemalla olen välttynyt vaaratilanteilta. Suurin vaara on vuosikaudet ollut, että hukkaan jotain, mistä siitäkin yhteistyökumppanini minua varoittelevat.

Kirsti Palonen