BAS:n apulaisjohtaja Hanan Masri lähetti kuvia lapsille tulitauon jälkeen järjestetystä toiminnasta. Mielen rauhaa –keräyksessähän on alkanut toinen vaihe juuri siihen toimintaan, jota BAS organisoi nyt lapsille psykososiaalisena jälleenrakennustyönä.

177564.jpg

177568.jpg

177567.jpg

Avusta sinäkin libanonilaislasten auttamisessa toipumaan sodan tuottamista psyykkisistä traumoistaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Keräystili: Libanon / Psykologien Sosiaalinen Vastuu Sampo 800019-703530

Viitenumero 1588; keräyslupa OKU1378A

Yksi osa lasten kanssa tehtävää psykososiaalista työtä on antaa heille mahdollisuus kertoa omat sodanaikaiset kokemuksensa, mielikuvansa, ajatuksensa ja tunteensa sekä mikä nyt sodan jälkeen on vaikeaa. Hanan lähetti meille tänään kolmen lapsen kertomuksen, joista ehdin kääntää 12-vuotiaan Farah Shehadehin kertomuksen.

Hanan itse kirjoittaa: ”On hyvin vaikeaa kuulla, miten lapsilta riistetään mahdollisuus elää lapsuuttaan ja miten heidän on koettava niin nuorella iällä epäinhimillisen sodan kauhut. On kohtuutonta, että iässä jossa heidän pitäisi saada kokemuksia elämän kauneudesta, heidän on opittava aseitten ja pommikoneitten nimiä. He oppivat, miten analysoida poliittista ja sotatoimitilannetta sen sijaan, että oppisivat hyödyllisiä asioita, jotka auttaisivat heitä rakentamaan parempaa tulevaisuutta ja juurruttamaan sydämeensä iloa ja toivoa vihan ja epätoivon sijasta.”

Kuten Farahin kertomuksesta käy ilmi, BAS on pitänyt toiminnassaan tärkeänä tuottaa lapsille iloa. Sen eteen työskenneltiin yhtä hyvin sodan aikana kuin tulitauon solmimisen jälkeenkin. Tässä haluamme olla mukana ja siksi otamme vastaan edelleen keräykseemme raha-avustuksia, jotka lähetetään BAS:iin psykososiaalista uudelleentyötä varten.

Farah Shehadehin tarina kesästä Rashidien pakolaileirillä

Nimeni on Farah Shehadeh (Farah merkitsee iloa). Olen 12-vuotias tyttö ja asun isovanhempieni kanssa Rashidien pakolaisleirillä.

Kouluvuosi päättyi ja odotin innokkaasti arvosanojani. Ne olivat oikein hyvät, mikä teki minut iloiseksi. Vapaa-ajan toiminnat alkoivat BAS:issa. Odotan aina kovasti näitä toimintoja, joiden aikana tulee ulkomaisia vapaaehtoisia ja meillä kaikilla on hauskaa ja opimme toisiltamme uusia asioita.

Meillä oli oikein hauskaa yhdessä yhdeksäntenä päivänä ja silloin kuulimme voimakkaan räjähdyksen. Kaikki näyttivät pelästyneiltä, mutta jatkoimme päivän ohjelman loppuun. Kotimatkalla kuulin, että Israel oli pommittanut Kasmieyehin siltaa. Aloin pelätä kovasti, koska tämä silta on hyvin lähellä leiriämme. 

Seuraavana päivänä aloimme nähdä televisiossa tuhoja ja kuolleitten lasten ja naisten ruumiita. Pelkäsin kovasti, mutta isoisäni sanoi, että meidän täytyy pysyä huoneessa, jonka hän rakensi maan alle edellisen sodan aikana.

Siivosimme huoneen ja veimme sinne patjoja. Vietimme suurimman osan aikaa siellä kynttilänvalossa sen jälkeen, kun emme saaneet enää sähköä. Ajattelin, että ehkä Israel pelkäsi lapsia, koska puolet kuolleista olivat lapsia Houlassa, Qanassa, al-Qaassa, Marwaheenissa ja muissa paikoissa. Odotin, että pian on minun vuoroni ja pelkäsin hirveästi, kun leiriimme iskettiin ja naapurimme talo paloi kokonaan. Ruokatarvikkeet vähenivät päivä päivältä ja kallistuivat suuresti. Kun  Israel sanoi, että sota kestää kaksi kuukautta, minua pelotti.

Vaikka sota kesti 34 päivää, se tuntui minusta 34 vuodelta. Olin iloinen, kun tulitauosta tiedotettiin, mutta en uskaltanut mennä leirin ulkopuolelle, koska siellä on suuri vaara räjähtämättömistä rypälepommeista, joita oli ympäriinsä alueella. Leiriltä yksi mies ja hänen poikansa joutuivat noitten pommien uhreiksi, mikä vain lisäsi pelkoa.

Myöskään en voinut mennä enää rannalle. Leirimme sijaitsee meren rannalla ja menin sinne joka päivä leikkimään ystävieni kanssa. Nyt meri on hyvin saastunut ja meiltä on viety kaikki kaunis tässä maailmassa. Tunnen itseni kuin häkkiin suljetuksi linnuksi, jolla ei ole vapautta eikä iloa elämässä.

Israel on tuhonnut ja tappanut umpimähkäisesti lapsia, naisia ja vanhuksia. Toivon, että ihmiset voisivat joskus elää rauhassa keskenään ja kysyn koko ajan itseltäni, minkä rikoksen olivat tehneet ne viattomat lapset, jotka tapettiin Qanassa. Siitä pitäen kun näin verilöylyn, pelko on vainonnut minua ja joskus näen heidät unissani.

Aiemmin rakastin elämää, mutta nyt tunnen itseni surulliseksi, koska olemme Israelin maalitauluna ja mietin yhtenään, milloin tulee minun vuoroni. Olen edelleen huolissani enkä uskalla luottaa mihinkään. Haluan vain sanoa koko maailmalle: Huolehtikaa pienistä lapsista. Minkä rikoksen he olisivat tehneet, jotta heidät pitäisi surmata tai tehdä vammaisiksi.

Kriittisten tapahtumien aikana muistitoimintomme poikkeavat tavanomaisesta. Ëri aistikanavien kautta vastaanotetut ärsykkeet ja havainnot jäävät muistiimme hyvin tarkasti yksityiskohtiaan myöten. Erityisesti lapset tallentavat muistiin tällaisessa tilanteessa kokemansa tai kuvittelemansa tarkkaan kuin videokamera. Myöhemmin he sen vuoksi pystyvät toistamaan tarkkaan tapahtumia kertomalla, piirtämällä, leikkimällä jne. Kun lapsi voi jakaa tätä eri keinoin kertomaansa ymmärtävän ja rauhallisen aikuisen kanssa, muistot, kuvitelmat, pelot ja muut häiritsevät tunteet ikään kuin kesyyntyvät ja ovat helpommin kestettävissä.

177585.jpg

177589.jpg

Ensi lauantaina 9.9. olemme läsnä Helsingin Rautatientorilla klo 13 lähtien ja lähdemme osoittamaan mieltä sotaa vastaan, rauhan puolesta klo 15 lähtevään kulkueeseen. Tule Sinäkin.

Kirsti Palonen