202456.jpg

Näkymä Ramallahista. Kuva: Kirsti Palonen

 

Tänään tulkkini Fadia luki Ramallahissa kuuden hengen palestiinalaisryhmälle kaksi blogissa eilen esillä ollutta Khadija Malikin tarinaa "Noor" ja "Hillo". Olimme kodissa, jonka vanhemmat ovat yhdessä muutamien ystäviensä kanssa vetäneet vapaaehtoistyönä lasten klubia.

 

202455.jpg

Fadia lukee Libanonissa sodan aikana kerrottuja tarinoita Ramallahissa. Hamze kuuntelee isänsä kanssa. Kuva: Kirsti Palonen

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pienen eteinen-vastaanottotilan lisäksi näimme pienen punttisalin ja pienen kokous-tietokoneluokan. Toimiston pienessä kirjahyllyssä oli näkyvillä muutamia lastenkirjoja. Kokoustilassa säilytettiin tietokoneitten lisäksi muutamia soittimia, joista voi päätellä, että musiikkikin kuului klubin ohjelmaan. Läsnä olevat olivat halukkaita ottamaan klubilla käyttöön suomalaisen sadutusmenetelmän.

 

Sadutuskurssilaisista neljä oli saman perheen jäseniä, isäntäparin lisäksi heidän kaksi poikaansa. Nuorin kurssilainen Hamze Froukh' – 13-vuotias mustan vyön karateka! - suostui kahta ulkopuolelta tulevaa osallistujaa odotellessa sadutuksen pioneeriksi Ramallahissa. Fadia toimi saduttajana. Hamzen kertomus ilmestyy myöhemmin blogissa. Joudutte vielä jonkin aikaa malttamaan mielenne, koska tällä hetkellä Hamzen tarinasta ei ole käytettävissä tarkkaa käännöstä millään ymmärtämälläni kielellä.

 

202451.jpg

Mustan vyön karateka Hamze osallistui sadutus-workshopiin Ramallahissa. Kuva: Kirsti Palonen

 

Konkreettisen transitionaalitilan (ks. eilinen blogimerkintä) tälle ensimmäiselle sadulle tarjosi punttisali, jonka lattialle levitimme Vaaka ry:n lahjoittaman sadutuspeiton. Olemme käyttäneet sadutuspeittoja symboloimaan sitä, että vaikka sadutus ei välttämättä kerralla vie pitkää aikaa ja saattaa tapahtua hyvin koruttomasti muun toiminnan lomassa, tarina tarvitsee syntyäkseen oman aikansa ja tilansa sekä sadun kertojan että sen vastaanottajan mielessä; se tarvitsee kertojan ja vastaanottajan välille syntyvän keskittyneen vuorovaikutuksen, mahdollisuuden tilan. Peitto on tämän tilan symboli ja konkretisoi sadutuksen merkitystä ja asemaa lasten ryhmässä.

 

Hamzen kertoma tarina sekä hänen ja Fadian kuvaukset omista ajatuksistaan sadutuksen aikana ja sen jälkeen olivat tärkeää työpajamme materiaalia. Ne johdattivat osallistujia pohtimaan, miten he voisivat käyttää palestiinalaislasten kanssa sadutusmenetelmää. Työskentelyn aikana sadutus alkoi mieltyä ikään kuin aukeavaksi oveksi, joka voi mahdollistaa keskusteluja lapselle todella tärkeistä ja hänelle juuri parhaillaan merkityksellisistä kysymyksistä.

 

Hamzen kohdalla pinnalla olivat kaverisuhteitten ongelmat. Ja keskustelu aiheesta alkoikin workshopissamme. Mitä tehdä, jos on tullut riita parhaan kaverin kanssa? Mennä ystävän luo ja yrittää korjata asiaa? Äiti voisi mennä keskustelemaan toisen pukarin äidin kanssa? Odottaa jonkin aikaa, että tunteet tasaantuvat? Hamze kallistui sille kannalle, että hän odottaa nyt jonkin aikaa ennen kuin tekee enää mitään. Keskustella kun oli yrittänyt ja äitikin oli ottanut yhteyttä ystävän äitiin.

 

Lisäksi workshopissa luettiin suomalaisen lapsen kertoma tarina sekä Libanonista tulleita lasten kertomuksia. "Noorin" ja "Hillon" lisäksi luettiin pari muuta blogissa jo julkaistua kertomusta, mutta myös tarina, jonka olen ehtinyt vasta äsken kääntää:

 

Tarina Saharista ja sodasta

 

Sodan alkamispäivänä istuin äitini ja isäni ja veljieni kanssa ja meillä oli mukavaa. Yhtäkkiä kuulimme pommitusta. Pelkäsimme kovasti. Sitten panimme uutiset päälle ja saimme tietää, että Israel pommitti kaikkialla ja hävitti koteja ja tappoi lapsia. Näimme hävitettyjä taloja.

 

Sitten äiti sanoi isälle, että meidän pitäisi lähteä kotoa ja mennä Syyriaan.

 

Isovanhempani asuivat Dahiehissa ja israelilaiset pommittivat heidän kotiaan tankeista ja myös ilmasta. Talo tuhoutui kokonaan samoin kuin muutkin lähellä olevat talot ja monta ihmistä kuoli. Ja heidät haudattiin yhdessä, koska kuolleitten sukulaiset eivät kyenneet hautaamaan heitä oikealla tavalla.

 

179026.jpg

Joukkohauta. Lapsen piirros pakolaisleirillä Libanonissa sodan aikana

 

Pelkäsimme hirveästi, mutta Israel ei lopettanut pommitusta. Kaikki lähtivät kodeistaan ja menivät kouluihin tai Sanaehin puistoon. Mutta mikään paikka ei ole kodin vertainen.

 

Kun tauko alkoi, kaikki menivät takaisin kotiin, mutta joillakin ei ollut enää kotia mihin palata. He itkivät ja sanoivat, että tämä on uhri vastarinnan vuoksi.

 

Kertoja on 11-vuotias Sahar Elesawi Bourj el-Barajnehin pakolaisleiriltä. Hänen tarinansa on englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Kirsti Palonen.

 

Kaikkien esillä olleitten tarinoitten kautta tuli hyvin selväksi se, miten lasten kertoma heijastaa heitä ympäröivää todellisuutta ja heille omassa ikävaiheessaan tärkeitä asioita.

 

Teimme myös harjoituksena yhteisen ryhmäsadun. Palestiinalaiset osallistuivat arabiaksi, tosin Hamze käänsi oman osuutensa itse englanniksi. Fadia tulkkasi Pirkko Tuhkaselle ja minulle englanniksi. Pirkko ja minä kerroimme englanniksi, ja Fadia tulkkasi arabiaksi.

 

Hamzen isä aloitti, mutta alku oli hänelle paljon hankalampaa kuin pojalle. "Minun aivoni eivät toimi", hän sanoi. Kun muuta ei kuulunut, otimme siitä tarinan alun. Kaikilla oli hyvin hauskaa, vaikka tarina lopulta sisälsikin merkittävän elämänviisauden. Senkin julkaisemista saatte odottaa vielä jonkin aikaa.

 

Osallistujat antoivat luvan siihen, että heidän kertomuksensa voidaan julkaista blogissamme sekä lähettää Beit Atfal Assumoud –järjestölle Libanoniin. Elham Shahrour saa kohta satupostia. Saahan nähdä, vaikka tästä lähtisi liikkeelle uusi satusilta jonkin BAS:n toimintakeskuksen ja Ramallahin lastenklubin välille.

 

Ja tässä Kirstin, 59, tarina hänen itsensä kirjoittamana:

 

Unohtunut passi

 

Olipa kerran Kirsti, joka lähti bussilla Jerusalemista Pirkon ja Fadian kanssa Ramallahiin. Heidän tarkoituksensa oli järjestää siellä sadutus-workshop. Kirstillä oli mukanaan vietävänä Vaaka ry:n lahjoittama hieno iso sadutuspeitto, jonka hän taitteli bussin katonrajassa olevaan tavaroitten säilytystilaan. Kun bussi lähestyi checkpointia, he alkoivat kaivella passeja laukuistaan. Muilta se löytyi, mutta Kirstipä ei ollut muistanut koko passia ottaa mukaan. Pirkko, joka uskoo rukouksen voimaan, sanoi, että nyt vain luotamme korkeimman apuun. Eivätkä sotilaat pyytäneet edes avaamaan bussin ovea.

 

"Hankalampaa onkin sitten päästä takaisin Israelin puolelle ilman passia", Pirkko totesi. Kirsti soitti ystävälleen Jerusalemiin. Tämä löysi passin valkoisesta kangaskassista. Pirkko soitti luottotaksi Abedille, mutta tämä oli menossa Nablusiin. Hän lupasi kuitenkin järjestää jonkun tuomaan passia Kalandian tarkastuspisteelle, kunhan naiset soittaisivat, mihin aikaan.

 

Naiset ottivat Ramallahin bussiasemalta taksin, jolla lähdettiin kohti isäntäväen taloa. Taksista noustessa Kirsti tajusi, että passijupakan vuoksi sadutuspeitto oli kokonaan unohtunut. Fadia lähti kovaa kyytiä taksikuskin kanssa takaisin bussiasemalle. Heidän porhaltaessaan sinne peitto jo odotti noutajaa.

 

Workshop meni mukavasti ja kaikki pitivät toisistaan. Koska palestiinalaiset workshopin osallistujat viettivät ramadania ja paastosivat, eivät Jerusalemista tulleetkaan syöneet ja juoneet moneen tuntiin mitään. Kun he pääsivät workshopin loputtua taksilla takaisin Ramallahin bussiasemalle, heillä oli kova nälkä ja jano. Mutta kaikki lähellä sijaitsevat paikat, joista olisi muulloin saanut ruokaa, olivat kiinni.

 

Pirkko luotti edelleen korkeampiin voimiin ja oli sitä mieltä, että lähdettäisiin bussilla kohti Kalandian tarkastuspistettä ja tilattaisiin passikuski, vasta jos muutoin ei päästäisi yli. Jännitys tiivistyi muurin ja tarkastuspisteen lähestyessä.

 

Pirkko ja Kirsti käyttivät hyväkseen iän suomaa etua. Alle 60-vuotiaitten matkustajien oli noustava bussista ja käveltävä tarkastuspisteen läpi. Koska Pirkko ja Kirsti ovat vain hiukka vaille 60, he jäivät istua pönöttämään bussiin. Kumpikin arvioi vielä toisesta, oliko tämä vanhemman näköinen ilman silmälaseja vai niitten kanssa. He totesivat, että silmälasit nuorensivat, josta syystä päättivät ottaa silmälasit pois tarkastuksen ajaksi.

 

Ensimmäisellä kohdalla sojotettiin passeja vain auton ikkunoitten läpi kohti tarkastajia, jotka eivät olleet jalkautuneet kopistaan. Kirsti ei tietenkään näyttänyt mitään. Vähän matkan päässä nuori sotilas tuli bussin ovelle ja pyysi sinne passit ja ulkomaalaisilta viisumit. Pirkko ojensi miehelle vaaditut asiakirjat, ja Kirstiltä hän sai Malevin lentolipun ja suomalaisen kuvallisen henkilöllisyystodistuksen.

 

Olivatkohan jälleen Pirkon kutsumat korkeammat voimat asialla, vaikka Kirsti ei oikein niihin luottanutkaan. Sotilas sanoi: "Ensi kerralla teillä kyllä täytyy olla passi ja viisumi mukana." "Of course next time", sanoivat Pirkko ja Kirsti.

 

Tämän jälkeen bussi otti uudestaan kyytiin matkustajat, jotka olivat tulleet tarkastuspisteen läpi jalan. Sen jälkeen kolmikko saapui ilman kommelluksia Jerusalemiin. Kirsti lupasi ottaa passin mukaansa seuraavan päivän Betlehemin ja Beit Jalan sadutuskeikalle. Mutta Pirkko sanoi, että ei se ole niin tärkeää, siellä pärjää pärstäkertoimella. Kirsti ajatteli kuitenkin, että vähäksi aikaa riitti jännitystä.

 

Kirsti meni ystävänsä kanssa syömään ravintolaan. Ruoka oli hyvää ja tabbouleh kaikkein parasta.

 

Sen pituinen se.

 

Tabboulehin ohjeen löydät blogista: Viikonvaihteen vieraille libanonilaista tarjottavaa 11.8.

 

Kirsti Palonen