Ali Hamza Fayed, 9-vuotias poika, joka sai sodan aikana turvapaikan Shatillan pakolaisleiriltä seitsemännellä kuulla raskaana olevan äitinsä ja kuuden sisaruksensa kanssa kertoi sadutettaessa seuraavaa: <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olin parvekkeella. Pommikone hyökkäsi meitä kohti. Putosin tuolilta. Sitten toinen raketti otti maalikseen vesisäiliön. Pelkäsin, koska talo tärisi. Isä huusi meille kaikille ja käski meitä ottamaan tavaramme ja hyppäämään autoon. Niin me kaikki sullouduimme toinen toistemme päälle autoon ja ajoimme Saidaan. Siskoni itki nukkensa perään, ja minä olisin halunnut pyöräni.

 

Saidassa me leikimme tätini lasten kanssa. Sitten lähdimme Beirutiin ja näimme kaikki tuhotut sillat ja yhden henkilö- ja yhden pakettiauton, jotka olivat kokonaan palaneet. Minä en pelännyt, mutta sisareni itkivät.

 

Sitten tulimme Shatillaan täti Anissin luo. Minä halin ja suukottelin häntä, ja hän kysyi meiltä millaista etelässä oli. Minä olin väsynyt ja nukuin.

 

Kun heräsin, tajusin, että kaikki oli toisin kuin etelässä. Heillä ei ole maitoa. Minä halusin sitä, mutta kukaan ei antanut. Sitten pyysin äidiltäni. Hän toi maitopulveria ja keitti maitoa.

 

Sitten menin BAS:iin. Aloin leikkiä ja piirtää. Olen nyt iloinen. Tapaan uusia ystäviä. Yhdessä me piirrämme ja leikimme.

 

Alin äiti pakeni lapsineen etelästä Shatillan pakolaisleiriin, koska hänen sisarellaan on siellä yhden huoneen asumus. Isä ei halunnut lähteä. Hän halusi jäädä kotiin.

 

Sosiaalityöntekijät Jamal ja Jamile BAS:n toimintakeskuksesta tekivät kotikäynnin ja löysivät perheen äidin sisaren köyhästä kodista, jonka katto oli metallia. Perhe sai vaatteita, 200 USD sekä hygieniapakkauksen.

 

Kaikki perheenjäsenet olivat terveitä, mutta hyvin huolissaan isästä. Ali kertoi, että heillä oli Majed El Zounin kylässä lähellä Nakouraa ja Israelin rajaa kaunis kaksikerroksinen talo, mutta israelilaiset tuhosivat sen. Ali kutsuttiin sisarineen BAS:n toimintakeskukseen piirtämään kotitalonsa.

 

Ali piirsi ensin ehjän talon, jonka puutarhassa oli hedelmäpuita. Toisessa kuvassa israelilaiskone pommittaa ylintä kerrosta, joka on jo osittain tuhoutunut. Ammus katkaisee yhden hedelmäpuista. Ali piirsi myös kaipaamansa polkupyörän.

 

155041.jpg

 

Ensimmäisenä päivänä BAS:ssa Alille tarjottiin lasi maitoa. Hän joi ja kiitti Jamalia: "Olen pyytänyt äidiltä maitoa siitä lähtien, kun tulimme tänne, mutta hän ei ole antanut. Kotona saimme joka päivä lehmänmaitoa. Kylässämme on paljon lehmiä. Mitähän niille on tapahtunut?"

 

155038.jpg

 

Ali kertoo edelleen kylästään:

 

Rakastan sitä kovasti, koska siellä minulla on ystäviä. Minun paras ystäväni on Hassan. Hän on 9-vuotias. En tiedä, mitä hänelle tapahtui. Toivon, että hän on vielä hengissä.

 

Isämme jäi sinne. Hän ei halunnut lähteä kanssamme. Äiti toi meidät tänne, koska hän pelkäsi israelilaista vihollista, joka tulitti ja tuhosi taloja välittämättä niissä elävistä ihmisistä. Minulla on isää kovasti ikävä.

 

Hän tuli eilen. Minä leikin puutarhassa. Hän halasi minua ja me itkimme yhdessä sisällä. Mutta isä tulee takaisin. Hän ei halua jättää kyläänsä.

 

Toivon sodan loppuvan, että voin palata takaisin ja pelata tietokonepelejäni ja ajaa pyörälläni ja nukkua joka päivä isäni kanssa ja tavata ystävääni Hassania ja naapureitani.

 

Talomme on tosi kaunis. Siinä on kaksi kerrosta ja me kasvatamme vihanneksia puutarhassamme. Meillä on omenapuita ja kasvatamme viinirypäleitä. Monet linnut tulevat ja syövät niitä. Sitten ne laulavat ja lentävät pois.

 

Mutta täällä kuulen vain lentokoneitten ääntä. Pelkään öisin, kun tulitus on oikein kovaa, koska huoneessa, jossa nukumme, katto on metallia ja pelkään että meihin osuu ammuksensirpaleita.

 

Olisipa Alin perhe jälleen yhdessä ja kunpa hän löytäisi elävinä Hassanin ja turvalliset naapurinsa.

 

Kirsti Palonen