Sain viestin, jossa kysyttiin: "Onko huomenna mielenosoitusta, jos tulitauko alkaa?"

 

Sunnuntain uutinenhan oli: "Israelin hallitus hyväksyi sunnuntaina yksimielisesti YK:n päätöslauselman. Hyväksymisen jälkeen Israelin ja Libanonin johtajat sopivat, että päätöslauselman vaatima tulitauko alkaisi maanantaina kello 8 Suomen aikaa. Tulitaukosopimus ei hidastanut Israelin ja Hizbollahin taisteluita sunnuntain aikana."

 

Minä valmistaudun mielenosoitukseen. Korjasin roskalaatikkokatoksestamme talteen kaksi keppiä. Taas voin tehdä kaksi uutta plakaattia: Turvallisuutta. Ei pommeja. Psykologit mielen rauhan puolesta tms.

 

Milloin rauhanneuvottelut kariutuvat?

 

Yhdysvaltalainen Vamik D. Volkan, syntyjään Kyproksen turkkilainen, on monesti luennoinut Suomessa politiikan psykologian alaan kuuluvista aiheista. Kerran hän esitti luennollaan kysymyksen, milloin rauhanneuvottelut todennäköisimmin kariutuvat. Hänen mukaansa, silloin kun ollaan lähellä ratkaisua.

 

Volkan selitti tätä sillä, että sovinnon tekemiseen liittyy etnisen tms. suurryhmäidentiteetin menettämisen ja vastapuoleen sulautumisen kauhu, mikä saa jälleen korostamaan vastapuolen perustavaa erilaisuutta ja vihollisuutta. Se antaa oikeutuksen jatkaa hyökkäyksiä. Hän kertoi esimerkkejä siitä, miten mitättömiltä tuntuviin asioihin saatetaan suhtautua vihamielisesti, jotta voidaan ylläpitää mielikuvaa eroavuudesta ja siten ylläpitää omaa ryhmäidentiteettiä ja vakuuttautua vihollisena pidetyn toisenlaisuudesta. Yksi esimerkki oli hänen kotisaareltaan Kyprokselta. Ennen sisällissodan syttymistä oli kaupunkeja, joiden kaduilla turkkilaiset ja kreikkalaiset viettivät iltaa sulassa sovussa. Silloin ei merkinnyt mitään, vaikka vierekkäin saattoi istua miehiä, jotka vöittensä väreillä ilmaisivat eri etnistä syntyperää. Kun konflikti alkoi, saattoi vyön värin vuoksi joutua tapetuksi.

 

Oman identiteetin erinomaisuuden pönkittäminen viholliskuvan avulla tuo mieleeni naapurin kustannuksella roskaavan siivoojan. Kun olemme ryhmäidentiteetin vallassa suomimassa kaikin puolin pahaa vihollisporukkaa, olemme usein kuin siivooja, joka tekee puhdasta heittämällä surutta kaikki omat jätteensä likaisen naapurin puolelle sen sijaan, että vaivautuisi itse huolehtimaan oman elämänsä ja toimintansa ikävämmistä ja pahalta haisevista tuotoksista. Likaamalla päivittäin naapuria voi tuntea oman itsensä asuinsijoineen putipuhtaaksi.

 

Volkanin luennon kuultuani olen tarkkaillut erilaisia neuvotteluja, joissa on mukana kaksi pyrkimyksissään vastakkaista puolta. Usein käy kuten Volkan esitti. Ja jos sopimukseen päästään, voidaan jälkikäteen riidellä siitä, mitä oikein sovittiin. Lyhyiksikin sovitut aselevot abortoituvat usein alkuunsa. Sovinto voi olla psykologisesti pelottavaa.

 

Ennaltaehkäisevä mielenosoittaminen

 

Ennen USA:n hyökkäystä Irakiin puhuttiin ennaltaehkäisevästä iskusta tai sodasta. Ja mitä on ehkäisty? Ruumiita ainakin tulee tasaiseen tahtiin.

 

Mitä olisi ennaltaehkäisevä mielenosoitus? Huokaisemmeko helpotuksesta, kun tulitauon alkamisesta on sovittu ja toteamme, että eihän meitä enää tarvita? Entä jos olisikin paikallaan osoittaa mieltä sen muistuttamiseksi, että tarvitaan pysyvää tulitaukoa ja oikeudenmukaista rauhaa sotimisen runtelemille alueille ja niitten ihmisille, jotka kaikki ovat loppujenlopuksi niin samanlaisia.

 

Ottaen huomioon kylmästi, puolueettomasti

että ihminen on murheellinen, yskii

ja siitä huolimatta rakastaa verisiä sisuksiaan;

että hän on pelkkä päiviensä summa,

synkeä imettäväinen joka kampaa päätään…

 

 

Kun tutkii vihdoin hänen riitaisia palasiaan,

hänen käymäläänsä, hänen epätoivoaan

kun hirvittävä päivä päättyy ja pyyhkii hänet pois…

 

Ymmärtäen että hänkin tietää että minä

rakastan ja vihaan häntä hellästi

ja pidän häntä täysin yhdentekevänä…

Kun tarkastelee hänen papereitaan,

panee lasit nenälle ja katsoo todistusta

joka takaa hänen tulleen maailmaan hyvin pikkuisena…

 

Annan merkin,

hän tulee,

syleilen häntä liikuttuneena.

Joko riittää? Liikuttavaa… liikuttavaa…

 

César Vallejo: Musta kivi valkoisen päällä, s. 48-49

Suomentanut Matti Rossi

Tammi. Helsinki, 1975

 

Ristiriitaisuuksien sietoa ja vuorovaikutusta

 

On vaikea kestää ihmisen "riitaisia palasia" ovat ne sitten muitten tai omiamme. Daniel Barenboim ei ole koskaan kuulunut suosikkipianistieni tai

–kapellimestarieni joukkoon. Ei siksi, että hän on juutalainen, vaan syistä, jotka tunnistan Vesa Sirénin tämänpäiväisestä kirjoituksesta Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa (Pianisti, kapellimestari, rauhantekijä, HS 13.8.2006, C1):

 

Barenboimista kehittyi pianistina analyyttinen ja vivahteikas esiintyjä, mutta soitosta on jääty joskus kaipaamaan vapautuneisuutta ja Jacquelinen emotionaalisuutta.

 

- -

 

Rationaalisuutta yli kaiken arvostavaa intellektuellia on syytetty kapellimestarinakin tunnekylmyydestä.

 

Mutta tämänpäiväinen Helsingin Sanomien haastattelu "Rauhanorkesterin isä arvostelee kotimaataan" täytti minut lämmöllä ja liikutuksella. Ehkä juuri ne ominaisuudet, jotka ovat jättäneet Barenboimin aiemmin minulle etäiseksi, ovat mahdollistaneet, että West-Eastern Divan –orkesterin johtaja kestää soittajiensa keskinäisiä ristiriitoja ja pystyy visioimaan erilaisten yhdistymisen mahdollisuutta.

 

Lainaan Barenboimia Sirenin kirjoittamana:

 

Orkesterissa jokainen saa soittaa oman osuutensa, mutta samalla on kuunneltava toisten osuuksia. Sama pätee juutalaisten ja arabien keskusteluihin.

 

Ei ole välttämätöntä olla samaa mieltä, mutta on välttämätöntä hyväksyä toisten näkökantojen oikeutus. On puhuttava sensitiivisesti ja kuunneltava, vaikka toiset näkökannat olisivat itselle tuskaisia.

 

Mielipiteenvapaus mielenosoituksessa

 

Viime maanantain jälkeen olen lukenut muista blogeista pohdintoja siitä, voiko osallistua mielenosoituskulkueeseen, kun siellä huudetaan iskulauseita, joita ei itse voi hyväksyä, ja siellä kannetaan plakaatteja, joiden tekstit eivät ole omien näkemysten mukaisia.

 

Yksi mielenosoitusten iskulauseista on ollut: "Vietnam eilen, Libanon tänään". Olen niin iäkäs, että Vietnam on ollut merkittävä osa eilistäni ja Libanonkin sekä eilen että tänään. Väliin on mahtunut moni muita mielenosoituksen aiheita. Merkittävimpänä viime aikoina Irak, jonka yhteydessä iloitsin siitä, että näin mielenosoituksissa uuden sukupolven.

 

Olen ollut aiemmin tarkka siitä, kenen joukoissa seison. Irakiin suunnatun "ennaltaehkäisevän iskun" aikaan kaikki se tappaminen, johon olen elämäni aikana sivustakatsojana eläytynyt, alkoi vuotaa yli. Päätin, että jos vain olen paikalla, osallistun jok'ikiseen mielenosoitukseen riippumatta siitä, mikä taho on järjestäjänä. Ja niin osallistuin, mm. hirveässä pakkasessa Irakin kommunistisen työväenpuolueen järjestämään mielenosoitukseen.

 

Meitä lähti vajaa 30 henkilöä Kolmen sepän patsaalta Aleksanterinkadulle. Ulkomaalaiset eivät olleet osanneet varustautua osoittamaan mieltä pakkasessa, mistä syystä banderollit käärittiin kasaan Senaatintorin kulmalla ja mielenosoituskulkue matkasi siitä Tehtaankadun alkuun kolmosen ratikassa. Koolla ei ole väliä, tämä tuntuu yhdeltä elämäni merkittävimmältä mielenosoitukselta.

 

Viime vuosina mielenosoituksissa on esiintynyt tunnuksia, jollaisia minä en kannattaisi huudettaviksi tai kirjoitettaviksi banderolleihin ja plakaatteihin. Ajattelen siitä vähän kuin Barenboim. Minulle ei ole välttämätöntä olla kaikkien kanssa yhtä mieltä voidakseni osoittaa omalla tavallani mieltä samassa porukassa.

 

Muilla on sanan- ja ilmaisunvapaus kuten minullakin. Huutaminen ei minulta onnistu enkä halua tärvätä työvälinettäni. Mutta olen jokaiseen mielenosoitukseen tehnyt omia plakaattejani. Samanlaisia ei ole ollut muita, mutta ovat ne kelvanneet yhtä hyvin suomalaisille kuin arabeille, aikuisille kuin lapsille, miehille kuin naisille kannettaviksi. Kukin kantakoon vastuun omista huutamisistaan, tunnuksistaan ja käyttäytymisestään.

 

Ei energiahukkaa teetupalaisiin

 

Toinen hämmennystä herättänyt ja jälkipohdintoja synnyttänyt seikka on viikon takainen Suomi Jeesukselle –bussilaisten teetupailta.

 

Pasi Arola, Timo Valtonen ja Keijo Viskari tittelinään Suomi Jeesukselle

–bussilaiset kirjoittivat viime lauantain Ilta-Sanomien Lukijat-palstalla:

 

Emme järjestäneet mielenosoitusta, vaan teetupaillan koskien Lähi-idän tilannetta. Aiheen vuoksi meillä oli kaksi Israel-aiheista plakaattia mukanamme.

 

Tutkin vielä nyt tarkkaan Jeesus-bussitilanteesta ottamani valokuvat. Teekuppeja ei näkynyt missään, mutta ehkä ne oli tiskattu ja pantu sisälle Jeesus-bussiin ennen kuin kulkue pääsi sille kohtaa. Kuvia syynäämällä en löytänyt bussista yhtään teen hörppijää. Voit katsoa merkinnästäni 8.8., mitä oli näkyvillä.

 

Jos ei olisi kysymys minulle niin tärkeästä asiasta, pitäisin Jeesus-bussilaisia erinomaisina koomikoina.

 

Vaikka juuri äsken vannoin Barenboimia ylistäessäni vuorovaikutuksen nimiin, koen Jeesus-bussin tulevan niin toisenlaisesta maailmasta, ettei teetupalaisiin kannata mielenosoituksen yhteydessä energiaa hukata. Tarvitsemme voimavaramme paljon tärkeämpiin tarkoituksiin.

 

Mutta poliisia pitää tietysti vaatia tekemään työnsä. Osoittakoot Jeesus-bussilaiset mieltään, mutta luvan kanssa. Ja arvioikoot kadunvierten katsojat, mitä järkeä on heidän sloganeissaan ja käyttäytymisessään. Jos se on samanlaista kuin teetupaillassa, en usko heidän mielenosoitustaan suureksi PR-voitoksi.

 

PSV:n mielestä ketään ei saa tappaa.

 

Reippaasti Kiasmalle klo 17

 

Kirsti Palonen