Viime aikoina olen lukenut aina uudestaan ja uudestaan Libanonissa asuvien lasten kertovan siitä, että he pelkäsivät. Kun he kuulivat pommituksen äänet, he pelkäsivät kuolevansa tai että joku perheenjäsen kuolee. Kertomukset kuvastavat erityistilannetta, jolloin kuolemanvaara on täyttä totta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta mitä ovat suomalaisten lasten pelot? Aamulla luin Positiivarit ry:n postituslistan viestistä Marjo-äidin kertomuksen:

 

Hammaslääkärissä ei hampaiden hionta onnistunut ja äiti kyseli mistä se johtui. Julia (4 v.) selvitti: "Ei voinut mitään kun oli niin paljon pelkoa suonissa."

 

Julia pelkäsi tilanteessa, jossa varmaan monet suomalaiset lapset pelkäävät – on se pelko sitten kivun pelkoa tai jotain muuta. Hän pystyy myös kuvaamaan yksinkertaisella ja tehokkaalla tavalla sen, että tunteet koetaan fyysisesti. Hän kertoo, että pelko on hyvin kokonaisvaltainen fyysinen tunne.

 

Myös suru tuntuu fyysisesti. SPR:n psykologien valmiusryhmän toteuttamissa tsunamiuhrien omaisten vertaistukitilaisuuksissa työskentelin lapsiryhmissä. Aiheena oli usein suru. Keskustelimme myös siitä, että suru tuntuu ruumiissa. Lapset kuvasivat piirtämällä, missä suru tuntuu. Tyttö ja poika kahdessa eri ryhmässä kuvasivat surun fyysisen sijainnin samalla tavoin. Piirrettyään ruksin ihmiskuvan päähän ja rintaan poika oli vielä varmuudeksi kirjoittanut: "Suru tuntuu aivoissa ja sydämessä."

 

Tiina Kirmanen väitteli vuonna 2000 Kuopion yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa lasten peloista. Hänen väitöskirjansa otsikko on Lapsi ja pelko. Sosiaalipsykologinen tutkimus 5-6-vuotiaiden lasten peloista ja pelonhallinnasta. Tutkimusta varten haastateltiin 222 pohjoissavolaista 5-6-vuotiasta lasta.

 

Haastateltaessa vain viisi lasta ilmoitti, etteivät he pelkää mitään. Pelko kuuluu siis lähes kaikkien lasten elämään. Tiina Kirmanen erotteli pelon aiheista kuusi lasten pelkojen päätyyppiä:

 

1. pimeään, nukkumaan menoon ja mielikuvitukseen liittyvät pelot

2. ympäristöön liittyvät pelot

3. televisio-ohjelmien pelot

4. läheisiin ihmisiin liittyvät pelot

5. separaatiopelot

6. uusien tilanteiden ja asioiden pelot

 

Yleisimmät lasten esille tuomat pelon kohteet Kirmasen tutkimuksessa olivat televisio-ohjelmat, kaukaiset ja kuvitteelliset eläimet (esim. tiikeri, leijona, dinosaurus), painajaisunet, lapsen elinpiiriin kuuluvat eläimet (esim. vihaiset koirat, ampiaiset, hämähäkit) sekä mielikuvitusolennot (esim. kummitukset, hirviöt, möröt). Televisio välittää lasten maailmaan paljon pelkoa herättäviä aiheita myös välittömän elinympäristön ulkopuolelta. Kuva-avusteisen haastattelun valossa myös separaation, läheisistä eroon joutumisen, pelot ovat yleisiä 5-6-vuotiailla lapsilla.

 

Samantapaiseen luokitukseen voitaisiin ehkä pakottaa Libanonista vastaanottamissamme lasten kertomuksissa esille tulevat pelot. On separaatiopelkoa. On läheisiin liittyviä pelkoja: pelkoa perheenjäsenten kuolemasta. Pommitukset ja ympärillä riehuvan sodan tuottamat pelot voitaisiin pakottaa luokkiin 2. tai 6… Mutta kertoisiko tämä, mikä on oleellista näiden lasten peloissa. Päällimmäisenä Libanonista tulleissa lasten kertomuksissa leijuu kuoleman pelko, oman ja läheisten kuoleman joko suoraan sanottuna tai niin ilmiselvänä, ettei pelon aihetta edes sanota.

 

Kirmasen mukaan pojilla ja tytöillä on hyvin samantyyppisiä pelkojen kohteita ja he pelkäävät yhtä yleisesti. Libanonista tulleissa kertomuksissa – minämuotoisissa tai kuvitteellisiksi tehdyissä tai todellisissa mielikuvitustarinoissa – pojan pelko saatetaan kieltää tai ainakin jättää mainitsematta.

 

6-vuotias Abdelnasser Elhadre Pohjois-Libanonista Beddawin pakolaisleiriltä kertoo, miten äiti pelkäsi omasta ja poikansa puolesta, mutta ei kerro pojan pelänneen:

 

Eräs poika oli nukkumassa kotona. Hänen äitinsä meni terassille ripustamaan pyykkiä. Hän halusi pukeutua uusiin vaatteisiin ja mennä kaupungille Tripoliin.

 

Hän kuuli kaukaa ammuntaa ja siksi hän otti pojan syliinsä ja pani tälle kengät jalkaan. Hän ei halunnut jäädä kotiin ammunnan ja pommituksen vuoksi. Hän kuuli tankkien ja myös pommikoneitten äänen. Hän pelkäsi, että hänet ja poika ammuttaisiin.

 

Myös kun hän meni merenrannalle, oli sielläkin ammuntaa ja tankkeja, ja israelilaiset olivat taivaalla lentokoneissa ja suunnittelivat laskeutuvansa mereen. Ja yksi israelilainen kone laskeutui.

 

Abdelnasser pyysi tekemään kertomukseensa lisäyksen, joka sekin on paljon puhuva:

 

Ole hyvä ja kirjoita Hassan Nasrallahin nimi äläkä kirjoita Sinioran nimeä, koska hän itkee enkä minä pidä hänestä.

 

Muistan itse nähneeni lukuisia kertoja Hizbollahin johtajan Hassan Nasrallahin ja Libanonin pääministerin Fouad Sinioran puhuvan televisiossa, mutta kaikkein voimakkaimmin mieleeni on jäänyt se, että kerran pääministeri itki puhuessaan. Se teki hänestä mielessäni todella kansansa edustajan, joka itki kansansa surua. Mutta 6-vuotias poika Libanonissa haluaisi ehkä mieluummin toisenlaisen, järkähtämättömän pääministerin, koska hän ei itse haluaisi pelätä.

 

9-vuotias Ali Hamza, joka koki kotinsa pommituksen Etelä-Libanonissa ja pakeni sieltä Ein el-Helwehin pakolaisleirin kautta Shatillan pakolaisleirille Beirutiin, kertoo, että Beirutiin matkatessa sisaret pelkäsivät, mutta hän itse ei (ks. blogista 17.8. Aikuiset taistelivat, lapset kertovat 2:

 

Sitten lähdimme Beirutiin ja näimme kaikki tuhotut sillat ja yhden henkilö- ja yhden pakettiauton, jotka olivat kokonaan palaneet. Minä en pelännyt, mutta sisareni itkivät.

 

Ali myöntää kuitenkin omatkin pelkonsa:

 

Pelkäsin, koska talo tärisi...

 

Pelkään öisin, kun tulitus on oikein kovaa, koska huoneessa, jossa nukumme, katto on metallia ja pelkään että meihin osuu ammuksensirpaleita.

 

Nourhan Al-Adawin tarinassa pelko on selvästi esillä. Esimurrosikäinen tyttö kertoo ikäänsä liittyvästä haavoittuvuudesta, epävarmuudesta ja pelosta, johon sodan synnyttämä kauhu äkisti tunkeutuu.

 

Olen 12-vuotias tyttö. En tiedä, olenko vielä lapsi vai jo aikuinen. Minulla on outo uusi tunne. Katselen itseäni usein peilistä ja tutkin kaikkia yksityiskohtia… Tukkani on lyhyt ja haluaisin sen olevan pitkä. Joskus puen päälleni äidin vaatteita, panen jalkaani korkeakorkoiset kengät ja kävelen huoneessa ja katselen itseäni, kun kukaan ei näe minua - ikään kuin ujostelisin tai pelkäisin; en oikein tiedä miksi…

 

Uneksin monista mukavista asioista… Lennän jonnekin kauas ja näen itseni yliopiston valmistujaispuvussa ja muita samanlaisia asioita.

 

Asumme Bourj el-Barajnehin leirillä. Eräänä päivänä päätimme mennä kylään isoäitini luo Ein el-Helwehin leiriin tapaamaan tätiäni ja hänen lapsiaan, jotka tulivat käymään Saksasta.

 

Jäin isoäitini luo ja perheeni lähti takaisin Beirutiin. Kun nukuin sinä yönä, minusta tuntui kuin olisin kuullut rumpujen ja musiikin äänen, kuin jossain olisi ollut hääjuhlat ja joukko ihmisiä olisi puhunut. Äkkiä kuulin isoäidin herättävän minut, että lähtisin hänen mukanaan pakoon. Se ei ollut häärumpujen ääntä vaan pommien ja ammusten ääntä ja meidän käskettiin juosta suojaan.

 

Äänet olivat tosi pelottavia, ja uutiset levisivät, että Israelin kohteina olivat sillat ja tiet. Tätini pelkäsi niin kovasti, että hän meni seuraavana päivänä lapsineen Saksan suurlähetystöön, joka vei heidät ja kaikki Saksan kansalaiset busseilla Syyriaan ja sieltä Saksaan. Minä jäin isoäidin luo ja olin kovin peloissani ja surullinen, kun en voinut päästä vanhempieni luo.

 

Myöhemmin isä tuli hakemaan minut kotiin. Matka yli vuorien ja läpi metsien oli hyvin pitkä, ja etelästä tulevat ihmiset täyttivät tiet autoilla, jotka oli pakattu täyteen lapsia ja naisia. Meiltä meni viisi tuntia ennen kuin olimme Beirutissa.

 

Kotona tilanne oli samanlainen. Kaameat äänet ja pommitus eivät koskaan loppuneet, vaan jatkuivat ilmasta ja mereltä. Ja talomme tärisi jokaisesta iskusta. Meidän perheemme ei lähtenyt koko aikana, kun ei ollut muuta paikkaa mihin mennä.

 

Pystyimme harvoin nukkumaan, koska olimme niin peloissamme ja huolissamme ja meitä ympäröivät kauheat äänet, pikkulapset itkivät läpi yön ja kuulimme uutisia, että rakennuksia leirin ympäriltä oli kokonaan tuhottu. Kaikki tämä muutti elämämme helvetiksi.

 

Sitä jatkui yli kuukauden ennen kuin kuulimme, että oli tehty päätös tulitauosta. Olin hyvin onnellinen. Nyt voin mennä ulos ja leikkiä ystävieni kanssa. Kaikki olivat onnellisia. Kukaan ei halua sotaa, koska se tuo niin paljon pelkoa, kauhua ja surua ja lapset itkevät kaiken aikaa. Kun tilanne rauhoittui, ihmiset tulivat ulos kaduille ja tervehtivät toisiaan. Minäkin vihaan sotaa…

 

Tiina Kirmanen toteaa, että pelko näyttää kuuluvan lasten salattuun maailmaan, sillä he kertoivat haastatteluissa hyvin harvoin keskustelevansa peloistaan aikuisten kanssa. Psykologin näkökulmasta tuntuu hyvältä, että niin monet lapset kertoivat tarinoissaan siitä, miten peloissaan he olivat sodan aikana. Tällä tavoin he saavat mahdollisuuden huojentaa tunteitaan, jakaa ne aikuisen kanssa ja tuntea itsensä hyväksytyiksi pelkäävinäkin.

 

Kirsti Palonen