Olemme saaneet BAS:sta lisää lasten kertomuksia sotakokemuksistaan. Annamme puheenvuoron 11-vuotiaalle Osama Issalle, joka pakeni äitinsä ja kaksosveljensä kanssa Syyriaan Bourj el-Barajnehin pakolaisleiriltä Beirutista.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kuvituksena on käytetty piirustuksia, joita lapset tekivät BAS:n sodan aikana järjestämissä toimintaryhmissä Shatillan ja Bourj el-Barajnehin pakolaisleireillä.

 

Sodan ensimmäisenä päivänä olin kaksosveljeni Ashrafin ja äitini kanssa kotona, kun kuulimme voimakasta pommitusten ääntä lentokentän ja sinne johtavan sillan suunnalta hyvin läheltä leiriämme. Olin sairaana ja minulla oli korkea kuume. Kuume nousi vielä korkeammaksi, koska pelkäsin niin kovasti.

 

Äiti päätti, että meidän täytyi lähteä leiriltä turvalliseen paikkaan, jossa voisin tarvittaessa päästä sairaalaan hoitoon, jos tautini pahenisi. Pakkasimme pieneen laukkuun vaatteita ja minun lääkkeeni ja lähdimme etsimään autoa. Se oli hyvin vaikeaa. Pommitus oli jatkuvaa, tie oli tyhjä, ja hyvin vähän autoja ajoi ohi.

 

184796.jpg

 

Lopulta löysimme auton, mutta kuski pyysi hyvin ison hinnan. Äidin piti suostua, koska hän halusi päästä mahdollisimman pian Tripoliin, jossa isovanhempani asuvat. Kun pääsimme lähtemään, tunsin oloni hiukan helpommaksi ja kysyin äidiltä, oliko se tällaista, kun lähdettiin Palestiinasta. Hän sanoi, että kun ihmiset lähtivät Palestiinasta, he pelkäsivät kovasti eikä heillä ollut aikaa ottaa mitään mukaansa. Nyt pystyimme ainakin ottamaan vähän vaatteita.

 

184807.jpg

 

Pääsimme Tripoliin, ja kaikki olivat iloisia nähdessään meidät, erityisesti enoni, joka piti meistä hyvää huolta silloin, kun isäni kuoli. Katsoin televisiota kaikki päivät ja se teki minut surulliseksi. Minusta oli hyvin vaikeaa nähdä ihmisten kuolevan rakennusjätteiden alle ja joutuvan haudatuiksi joukkohautoihin, koska heidän perheensä eivät päässeet paikalle hautaamaan heitä oikealla tavalla.

 

184795.jpg

 

Uskoimme olevamme Tripolissa turvassa, mutta tuntui kuin lentokoneet olisivat seuranneet meitä sinne. Monia alueita ja teitä pommitettiin myös pohjoisessa, ja sen vuoksi äiti päätti, että meidän piti lähteä edelleen Syyriaan, missä tätini asuu. Se oli hyvin väsyttävä ja pitkä matka. Meiltä meni kahdeksan tuntia ennen kuin pääsimme rajalle, koska useimmat tiet olivat ruuhkautuneet pakenevia ihmisiä täynnä olevista autoista.

 

184797.jpg

 

Lopulta pääsimme tädin luo. Hän yritti parhaansa mukaan viihdyttää meitä, mutta se ei auttanut. Minun ajatukseni olivat koko ajan Libanonissa. Mietin ystävieni ja naapurieni kohtaloa ja mitä tapahtui talollemme varsinkin kun uutisissa kerrottiin aina, että eteläinen kaupunginosa oli kohteena. En ollut hetkeäkään onnellinen ja sanoin aina äidille, että haluaisin kovasti lähteä kotiin. Mutta hän pelkäsi meidän turvallisuutemme vuoksi varsinkin, koska minä olin sairas, vaikka aloinkin parantua.

 

Se oli tosi onnellinen päivä, kun kuulimme tulitaukosopimuksesta. Pakkasimme tavaramme samana päivänä ja lähdimme kohti kotia. Mutta voi hyvä Jumala, toivoin ettemme olisi lähteneet. En voinut mitenkään tajuta, että se oli sama tie, jota olimme ajaneet lähdettyämme Libanonista. Näkyi vain hävitystä, hävitystä ja hävitystä koko matkan ja satoja autoja odottamassa rantatiellä ja etsimässä tietä hävitettyjen siltojen jätteiden seasta. Sieltä lähtien tunsin syvällä sisimmässäni, että oma koti on paras paikka maailmassa. Kaikki näkemäni ihmiset vannoivat Jumalan nimissä, että tämä oli viimeinen kerta, kun he jättivät talonsa, vaikka heidän sitten pitäisi kuolla siellä.

 

Kun pääsimme eteläiseen kaupunginosaan, meitä odotti toinen surullinen näky. Alue oli kuin aavekaupunki. Näkyi vain hävitystä, rakennusten jäännöksiä, tuhottuja rakennuksia ja kaiken yllä paha haju. Kuulin äidin sanovan, että se oli kuolleitten ruumiitten haju. Tunsin kuumien kyynelten valuvan pitkin poskiani ja pyysin Jumalalta kaikesta sydämestäni, ettei tällainen sota koskaan toistuisi.

 

Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Kirsti Palonen

Jokainen ajatteleva aikuinen tajuaa, että vaikka Osama Issa äiteineen ja veljineen on nyt maailman parhaassa paikassa, muisto kaikesta mitä he ovat kuulleet, nähneet ja haistaneet on jäänyt heidän sisäiseen maailmaansa. Se tulee vaikuttamaan heidän mielessään. Samanlaisia lapsia on Libanonissa tällä hetkellä lukemattomia, samoin kuin heitä jotka myös vammautuivat tai menettivät läheisiään, joiden elämä muuttui peruuttamattomasti myös ulkoisilta puitteiltaan. Näiden lasten tulevaisuuden vuoksi BAS jatkaa psykososiaalista avustustyötään ja PSV jatkaa tämän avustustyön tukemista.

Keräystili: Libanon / Psykologien Sosiaalinen Vastuu Sampo 800019-703530, viitenumero 1588, keräyslupa OKU 1378A

Kirsti Palonen