Suunnittelimme tänään ohjelmaa lokakuun lopussa tuleville palestiinalaisille vieraillemme. Muokkasimme ennen sotaa tehdyn ensimmäisen luonnokseen niin, että 22.10. alkavalla viikolla voidaan käsitellä Libanonin sotaa ja siitä selviämistä useammista näkökulmista niin käytännöllisellä kuin analyyttisemmallakin tasolla. Ensi viikolla annamme tarkempaa tietoa ohjelmasta, kun olemme saaneet yksityiskohdista sovituksi tilaisuuksien esiintyjien kanssa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Suunnitelmissa on mm. yhden päivän seminaari teemanaan "Lapsi ja sota". BAS:in työntekijöillä on jaettavanaan tuoreita kokemuksia siitä, miten lapset kokevat sodan ja miten he siitä selviävät. Tänään saa 12-vuotias Nivine Ashayeb Sahtillan pakolaisleiriltä Beirutista johdattaa meitä tähän aiheeseen.

 

Kirsti Palonen

 

Nivine kertoo:

 

Asun Shatillan leirillä isäni, äitini, kahden veljeni ja kuukauden ikäisen siskovauvan kanssa. Haluaisin kertoa sinulle sotakokemuksistani, jotka alkoivat heinäkuun 12:ntena, ensimmäisenä päivänä. Se oli kuuma päivä, ja me istuimme naapurimme kanssa talomme edustalla, kun pommitus alkoi. Äiti alkoi huutaa ja kutsua minua ja veljiäni heti sisälle. Kun isä tuli, äiti sanoi hänelle pommituksen olevan niin lähellä, että meidän pitää lähteä leiriltä. Emme pystyneet nukkumaan sinä yönä. Koneet eivät lainkaan lopettaneet ja sotalaivat pommittivat myös Beirutin eteläisiä osia.

 

188291.jpg

BAS:in sodanaikaisessa lastenryhmässä tehty piirustus

 

Seuraavana päivänä muutamat leirin asukkaat alkoivat lähteä Tripoliin ja sieltä Syyriaan, jossa heillä oli sukulaisia. Samaan aikaan sotakoneet pommittivat teitä ja siltoja, minkä vuoksi monet kuolivat autoihin pakomatkallaan. Olimme kovin peloissamme, erityisesti nuorin veljeni Ziad, joka on 3-vuotias eikä pystynyt ymmärtämään, mitä tapahtui. Emme tienneet mitä tehdä. Leirin sisäpuolella ei ollut kelvollisia suojia. Olemassaolevat suojat piti siivota ja niihin piti hankkia monenlaisia välttämättömiä tarvikkeita. Ja lisäksi isä sanoi, että tiet eivät olleet turvallisia ja oli parempi kuolla kotonamme ennemmin kuin kaduilla.

 

Joka aamu herätessäni tapasin kysyä äidiltä, oliko sota jo loppunut. Hän vastasi aina ettei vielä, kultaseni. Tilanne tuli pahemmaksi ja monia lapsia ja äitejä kuoli kodeissaan tai pommisuojissa. Ihmiset alkoivat paeta tätä terroria ja jotkut pakenivat meidän leiriimme. Sain uusia ystäviä, mm. Wala'an, 10v, ja Ala'an, 11v. Paniikki alkoi, kun lentokoneet pudottivat papereita, joissa ihmisiä kehotettiin lähtemään alueelta evakkoon. Naapurimme tuli heti ja kehotti meitä menemään alas hänen kotiinsa, koska pohjakerrokset ovat turvallisempia. Pysyimme siellä muutaman tunnin, kunnes raskas tulitus hiljeni.

 

Heräsin aamulla viideltä siihen, että äiti kertoi isälle aikansa tulleen. Äiti oli raskaana viimeisellä kuulla ja synnytys alkoi. Isä näytti hämmentyneeltä. Leirillä ei ole sairaalaa ja lähin on Bourj el-Barajnehissa, joka sijaitsee keskellä eteläistä kaupunginosaa. Tiet olivat vaarallisia, ja koneet tekivät vielä hyökkäyksiään alueelle. Oli sydäntäsärkevää nähdä äidin istuvan portailla huutamassa kivusta ja isän katselevan avuttomin silmin. Kun äidin huudot vain voimistuivat, isä päätti ottaa riskin ja viedä hänet sairaalaan. Hän jätti minut ja kaksi veljeäni isoäidin hoitoon ja lähti. Ne olivat elämäni kauheimpia tunteja. Rukoilin kovasti Jumalaa, että hän antaisi vanhempieni tulla takaisin. Vaikka olisimme turvassa, ilman heitä koko elämämme olisi pilalla. Kymmeneltä tänä aamuna äiti tuli takaisin kantaen sylissään kaunista tyttövauvaa. Annoimme hänelle nimeksi Zeina. Hän toi iloa murheellisiin sydämiimme.

 

No… koin muutamia mukavia hetkiä ystävieni kanssa, kun menimme BAS:in järjestämiin toimintoihin. Siellä unohdimme joksikin ajaksi ulkopuolella riehuvan sodan.

 

Lopulta tulitauko julistettiin, ja aloimme palata normaaliin elämäämme. Mutta silti olemme edelleen huolissamme tulevaisuudesta. Toivon, ettei enää koskaan tulisi sotaa. Se on hyvin paha ja tappaa lapsia ja viattomia ihmisiä, hävittää taloja ja pakottaa ihmiset pakolaisiksi. Toivon, että kaikki lapset maailmassa voisivat elää rauhassa.

 

Englanninkielestä kääntänyt Kirsti Palonen