<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Saatettuamme Liliane Younesin Tukholman-koneeseen totesimme Sirkun kanssa, että sodan alkamisesta tulee kohta kuluneeksi kaksi kuukautta. Molemmista tuo aika tuntui paljon pidemmältä. Kriittisten tapahtumien ja periodien aikana kokemuksemme ajasta muuttuu. 12-vuotias Farah Shehadeh kuvasi omalta kohdaltaan tätä ilmiötä 6.9. blogissa julkaistussa kertomuksessaan: ”Vaikka sota kesti 34 päivää, se tuntui minusta 34 vuodelta.”

 

Tänään tuli siis kuluneeksi vasta kaksi kuukautta siitä, kun Hizbollahin kommandoryhmä surmasi kolme israelilaista sotilasta ja otti kaksi panttivangeiksi. Samana päivänä Israelin hallitus hyväksyi sotatoimet Libanonissa.

 

BAS:in Family Guidance Centerin sosiaalityöntekijä Elham Shahrour viittasi myös toiseen kriisireaktion shokkivaiheen ilmiöön todetessaan tuolitauon astuttua voimaan, että tuntuu kuin olisi herännyt pahasta unesta. Traumaattisten tapahtumien vielä kestäessä psykologinen shokki jatkuu. Siihen kuuluu epätoden tuntu, vaikka pystytäänkin toimimaan asianmukaisella tavalla.

 

Kun tilanne on ohi, psykologinen shokki väistyy ja mielen valtaavat uudenlaiset ajatukset ja tunteet. Traumaattisten tapahtumien kokijat haluavat jälkeen päin ymmärtää, miksi he joutuivat kestämään kaiken. Kun haastattelin Liliane Younesia pari päivää sitten, hän totesi, että tunsi sodan alussa tietenkin pelkoa, mutta sen jälkeen hämmästystä: ”Miksi tämä tapahtuu? Kaksi sotilasta on kaapattu, onko tämä tapa saada heidät takaisin?”

 

Aikuiset yrittävät saada tapahtumiin jotain järkeä. Ja niin monet Libanonissa päätyvät näissä ajatuksissaan siihen, että paljon enemmästähän on pakko olla kysymys, kun tuhotaan niin paljon; enemmästä Israelin ja myös sen liittolaisten politiikassa. Presidentti Bush antoi eilisessä puheessaan yhden selityksen. Bush yhdisti USA:n menestyksen Irakissa ja laajemmin Lähi-idässä omien kansalaistensa turvallisuuteen: "Amerikan turvallisuus ratkaistaan Bagdadin kaduilla." Mutta niin eri maailmassa Libanonissa eletään, ettei Bushin puhe siellä paljonkaan vastaukseksi kelpaa.

 

Myös Farah Shehadeh esitti kertomuksessaan miksi -kysymyksiä: ”Toivon, että ihmiset voisivat joskus elää rauhassa keskenään ja kysyn koko ajan itseltäni, minkä rikoksen olivat tehneet ne viattomat lapset, jotka tapettiin Qanassa. - -  Haluan vain sanoa koko maailmalle: Huolehtikaa pienistä lapsista. Minkä rikoksen he olisivat tehneet, jotta heidät pitäisi surmata tai tehdä vammaisiksi.”

 

153806.jpg

BAS:ista lähetetty piirustus, tehty Bourj el-Barajnehin leirillä, joka sijaitsee lähellä Dahiehia, Beirutin pahiten pommitettua osaa 

 

Lapset etsivät vastausta moraaliseen ongelmaan. He haluavat uskoa maailman oikeudenmukaisuuteen, siihen että väärin tehneitä rangaistaan ja että rangaistuksen välttää, jos ei tee mitään pahaa. Siihen, että aikuisten oikeudenmukaisuuteen voi luottaa.

 

Tämän kuun alussa tuli kuluneeksi kaksi vuotta Beslanin verisestä koulukaappauksesta. Pari päivää sitten TV1 näytti järkyttävän dokumentin ”Beslanin lapset”.  Kaappauksesta selvinneet lapset olivat pystyneet palaamaan kouluun ja elämä oli sikäli normalisoitunut. Mutta he pohtivat samoja vaikeita kysymyksiä kuin Farah.

 

”Minä ajattelin, että se oli rangaistus synneistä. Mutta minkälaisia syntejä 2-3-vuotiaalla voi olla?”

 

”Äiti kuoli. En tiedä miksi.”

 

”Mistä hyvästä osaksemme tuli tämä suru?”

 

Tyttö kertoi, että meni äidin kanssa kysymään yhdeltä kaappaajalta: ”Miksi te teette tämän meille.” Mies oli vastannut, että venäläiset tappoivat hänen perheensä ja hän halusi kostaa. Ja dokumentissa tyttö ihmettelee: ”Mutta eihän me olla syypäitä mihinkään.”

 

Samana iltana näin BBC Worldin uutisissa irakilaisen äidin istuvan poikansa sairaalavuoteen vieressä. Äiti sanoi: ”En ymmärrä, mitä me olemme tehneet.”

 

Näiden päivien kostoiskuissa vanhemmat eivät pysty suojelemaan lapsiaan. Kuka heitä suojelee? Beslanilainen lapsi pohti tätä kysymystä: ”En usko Jumalaan. Minä luotan Venäjään ja asevoimiin.” Entä mihin voivat lapset Libanonissa luottaa? Ehkä yhä useammat luottavat Hizbollahiin? Ja Irakin lapset, voivatko he luottaa siihen ”vapauden sädehtivään aikakauteen”, jonka saavuttamiseksi Bush puheessaan toivoi amerikkalaisten yhdistävän voimansa.

 

Beslanin koulukaappauksesta selvinnyt poika sanoi dokumentissa: ”Meistä on tullut vakavia, kuin aikuisia. Pikkupojat tajuavat kaiken.” Tajuavatko aikuiset mitä he tekevät lapsille, ei pelkästään niille, jotka he laskevat saavutettavan tuloksen kannalta oikeutetuiksi kuolonuhreiksi? Vaan myös hengissäselvinneille – ja myös omille lapsilleen tulevana ”vapauden sädehtivänä aikakautena”.

 

Kirsti Palonen