Olen tietoisesti välttänyt julkaisemasta blogissa ruumiitten kuvia, etenkin lasten. Niitä löytyy netistä, jos joku haluaa altistaa itsensä niille. En ole halunnut lisätä niillä sitä mahdollista ahdistusta, jota sota lukijassa herättää. Libanonissa ahtaissa pakolaisleirien asunnoissa lähes kaikki lapset joutuvat alttiiksi sellaiselle, mikä häntä pelottaa.

Ein el-Helwehin pakolaisleirillä työskentelevä vastaava sosiaalityöntekijä Bahaa Tayyar, toinen PSV:n kummityöntekijäistä, kiinnitti jo joitakin vuosia sitten huomiota siihen, että lapsia pitäisi suojella heidän käsitys- ja käsittelykykynsä ylittäviltä väkivaltaisilta kuvilta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

BAS:in toimintakeskuksenkin ilmoitustaululle Ein el-Helwehissä joku oli tuonut kuvan Muhammad al-Durrahista, 12-vuotiaasta palestiinalaispojasta, joka kuoli isänsä viereen 30.9.2000 Khan Yunisissa Gazan kaistalla. Bahaa oli sitä mieltä, että näitä kuvia ei pitäisi pitää lasten nähtävillä, koska he alkavat pelätä, että heidänkään vanhempansa eivät pysty suojelemaan heitä mahdolliselta väkivallalta. BAS:in toimintakeskuksen päiväkotilapsien pitäisi vielä elää perusturvallisuuden ilmapiirissä, jonka uhat ovat sitä luokkaa, että vanhemmat pystyvät ne selvittämään.

BAS:ista saamissamme lasten kertomuksissa televisiokuvien kauhua herättävä vaikutus toistuu usein.

Nimeni on  Dua'a Hamadeh. Olen 10 vuotta vanha ja asun Bourj El-Barajnehin leirillä. Sodan aikana koin hyvin vaikeita hetkiä. Olin kuullut usein sodasta vanhemmiltani enkä koskaan ymmärtänyt sen todellista merkitystä. Mutta joutuessani itse kokemaan sen minusta tuntui kuin sydämeni olisi lakannut sykkimästä.

Vaikeinta oli, kun sotalaivat ja lentokoneet hyökkäsivät. Kuullessani niiden äänen itkin yleensä paljon, koska en ollut koskaan kuullut mitään kauheampaa. Silloinkin kun sitä näytettiin televisiossa, vaihdoin kanavaa.

Menimme suojaan ja viivyimme siellä kaksi päivää. Siellä oli tosi paljon ihmisiä. Koska pelkäsin niin paljon, en pystynyt syömään.

Muutaman päivän jälkeen tulituksen ääni muuttui monille ihmisille rutiiniksi ja he lähtivät pois pommisuojasta. Niin minunkin perheeni teki, mutta minä jouduin edelleen pakokauhun valtaan kuullessani lentokoneen äänen. Tämä tunne voimistui sen jälkeen, kun näin televisiosta verilöylyt ja niiden lasten ruumiit, jotka oli Marwaheenissa tapettu pakoon yrittävien autojen sisälle. Siksi sanoin äidille, ettei meidän pidä yrittää paeta; Israel tappaisi meidät matkalla. 

Näin äitini poskilla kyyneleitä ja se teki minut entistä surullisemmaksi. Isäni ja veljeni eivät voineet enää mennä töihin. Meillä ei ollut rahaa ja ruokatarvikkeet olivat lopulta hyvin vähissä, ja äiti yritti selvitä sillä mitä meillä oli.

Monet ihmiset lähtivät leiristä ja surullista oli, että useimmat ystävistäni lähtivät. Kaiken aikaa ajattelin, milloin Israel hyökkää ja että minun on tehtävä suunnitelmia siitä, minne piiloutuisin – keittiöön vai kylpyhuoneeseen. En pystynyt päättämään, mikä paikka olisi turvallisin ja tunsin, että kuolema oli ihan lähellä ja että koko talo romahtaisi meidän päällemme.

Vaikeinta oli kuitenkin, kun Israel pudotti papereita, joissa kehotettiin ihmisiä lähtemään Bourj El-Barajnehista. Silloin olin ihan varma, että kohtaloni olisi sama kuin televisiossa näkemieni lasten.

Aloin rukoilla Jumalaa lopettamaan tämän järjettömän sodan. Yhtäkkiä joku koputti ulko-oveen. Hän tuli tuomaan paketin ruokatarvikkeita. Olimme iloisia, mutta minä ajattelin, että sodan lopettaminen oli tärkeämpää kuin ruoka. Näyttää siltä, että Jumala vastasi rukouksiini. Tulitaukosopimus tehtiin ja minä olin hyvin onnellinen. Aloin hihkua ja halailla ja suukotella äitiäni ja sisaruksiani.

Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Kirsti Palonen

Lukiessani lasten sotakokemuksia olen usein miettinyt, miten suhtautuminen lapsiin sodan aikana heijastaa ylipäätään aikuisten suhtautumista lapsiin. Libanonin viimeisimmän sodan uhreista kolmasosa oli lapsia. Mistä tämä kertoo?

Tätä kirjoittaessani esitellään YK:n pääsihteerin tutkimus lapsiin kohdistuvasta väkivallasta YK:n yleiskokoukselle. Siinä ei käsitellä sotaväkivaltaa lapsia kohtaan. Suomen UNICEF:in tiedotteesta selviää alue, jota tutkimus käsittelee:

Lapsiin kohdistuva väkivalta on laajaa ja monimuotoista: seksuaalista hyväksikäyttöä, nöyryyttäviä rangaistuksia ja ruumiillista kuritusta kotona, koulussa ja laitoksissa, lainkäyttäjien kovakouraisia otteita, katulasten väkivaltaista kohtelua, väkivaltaisia kulttuurisidonnaisia riittejä, kunniamurhia ja lasten tappoja.

Jos maailmassa suhtauduttaisiin todella vakavasti lasten fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen sekä heidän suojelemiseensa, eikö lasten pommittamista Libanonissa olisi pyritty estämään niin pian kuin mahdollista?

YK:n pääsihteerin teettämän tutkimuksen mukaan 133 - 275 miljoonaa lasta maailmassa kohtaa väkivaltaa vuosittain. WHO on arvioinut, että vuonna 2002 tapettiin tai murhattiin maailmassa arviolta 53.000 lasta. Alhaisen ja keskitulotason maissa elävillä lapsilla on yli kaksinkertainen riski joutua tapetuksi verrattuna korkean tulotason maihin.

Tutkimuksen tekeminen paljasti,  kuinka piilotettu ongelma lapsiin kohdistuva väkivalta on. Sitä ei ole tutkittu, eikä seurattu, mikä on osaltaan vaikuttanut siihen, että lapsiin kohdistetusta väkivallasta on tullut myös hiljaisesti hyväksyttyä.

Tutkimusprosessin aikana on kertynyt myös aluekohtaisia raportteja. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan aluetta (ns. MENA-maita) käsittelevässä aineistossa Israel ja Palestiina nousevat esille omanlaisella problematiikallaan, jossa yhteisötasoinen lapsiin kohdistuva väkivalta liitetään Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin ja miehitykseen:

On mahdotonta tarkastella yhteisötasoista väkivaltaa tällä alueella ottamatta huomioon konfliktin ja miehityksen vaikutusta lapsiin, heidän perheisiinsä ja yhteisöihin, joissa he elävät. Esim. toisen Intifadan alkamisen jälkeen syyskuussa 2000 satoja palestiinalaislapsia on tapettu ja tuhansia on loukkaantunut. Syyskuun 2000 ja tammikuun 2004 välillä 3018 lasta haavoittui, 45 % kumiluodeista ja 55 % kovapanoksista.

Israelin viranomaiset myös vangitsevat ja kuulustelevat lapsia huolimatta siitä, että palestiinalaisissa turvajoukoissa ei ole yhtään alle 18-vuotiasta, eikä yhtään vangittua lasta voida siten pitää taistelijana. Lapsen oikeuksien komitea on ilmaissut huolensa siitä, että kun israelilaisia lapsia pidetään lapsina 18 ikävuoteen saakka, palestiinalaislapset ovat Israelin sotalain alaisia, mikä mahdollistaa heidän vangitsemisensa 12-vuotiaasta lähtien ja heidän kohtelemisensa aikuisina sen jälkeen, kun he ovat täyttäneet 16 vuotta. Komitea on myös huolissaan siitä, että Israelin valtiovalta käyttää kidutusta palestiinalaislasten kuulustelemisessa.

Tätä väkivaltaa korostaa väkivalta, joka liittyy yhteisöjen tuhoamiseen. Talojen hävittäminen, perheen elättäjän kuolema, miesten lisääntyvä turhautuminen yhä suuremman työttömyyden vuoksi ja liikkumisrajoitukset tuottavat kaikki ilmapiirin, joka ruokkii perhe- ja yhteisöväkivaltaa. 

Gaza Community Mental Health Programme on raportoinut, että vangittuina olleet ja kidutetut miehet käyttävät kotiin palattuaan usein väkivaltaa osoittaakseen vaimoilleen ja lapsilleen valtaansa. Tiivistäen voi todeta, että aseellisen konfliktin tai miehityksen vallitessa väkivallalla on taipumus lisääntyä niin yhteisössä kuin perheen sisällä.

Jos lapsia ammutaan näköetäisyydeltä, kuinka paljon helpompaa lieneekään pommittaa  ilmasta ja mereltä – etäältä – summittaisesti tietäen, että lapsia ja ylipäätään siviilejä kuolee?

"Paras tapa puuttua väkivaltaan on estää se", sanoo YK:n pääsihteerin nimittämä tutkimuksen johtaja professori Paulo Sérgio Pinheiro. "Kaikki voivat toimia väkivaltaa vastaan, mutta ensisijainen vastuu on valtioilla." Tutkimus suosittelee valtioita tekemään mm. kansalliset aikataulutetut toimenpideohjelmat lapsiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi, ehkäisemään väkivaltaa keskittymällä sen aiheuttamiin syihin, järjestämään systemaattista koulutusta lasten parissa työskenteleville, osallistamaan lapset väkivallan vastaiseen työhön sekä seuramaan ja tilastoimaan lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa järjestelmällisesti.

Tähän luetteloon voisi lisätä sotienvastaisen toiminnan ja ihmisoikeuksien edistäminen.

Kirsti Palonen