Jos et ole vielä ole ilmoittautunut Social responsibility and children in war –seminaariin, niin nyt on valitettavasti myöhäistä. Jokainen istuin on jo varattu. Kaikki ilmoittautuneet ovat sydämellisesti tervetulleita. Olemme iloisia siitä, että meille niin tärkeä aihe kiinnostaa muitakin.

Sen sijaan voit tavata vieraitamme Beit Atfal Assumoudin toiminnanjohtaja Kassem Ainaa ja Shatillan pakolaiskkeskuksen vastaavaa solsiaalityöntekijää Jamilé Shehadéa ensi perjantaina 20.10. järjestöjen ja Beit Atfal Assumoudin ystävien tapaamisessa, ks. informaatio alla. Toinen mahdollisuus on tiistaina 24.10 klo 17 alkaen. Vieraamme osallistuvat silloin YK:n päivän mielenosoitukseen rauhan  puolesta. Tilaisuus alkaa Helsingissä Kiasman aukiolla klo 17, ks. lyhyt info alla.

Tämä kesä maistui ja näytti Libanonissa erilaiselta. Se maistui katkeralta ja tuskalliselta ja oli kauhun, veren ja uhrin värinen.

Päivä ei tuntunut päivältä eikä aurinko auringolta. Ääni ei ollut satakielten ja tiklien liverrystä.

Päivä muuttui konnuudeksi, aurinko joukkopaoksi ja äänet pommien jyskeeksi, hävittäjien jylinäksi ja viekkaan ketun hykertelyksi, kun se väijyy tilaisuutta päästää ilmoille juonet, joita on punonut alhaisessa mielessään.

Heti ensimmäinen isku sai meidät kauhun valtaan ja täytti lasten sydämet pelolla. Saimme oppia, mitä pelko ja  vapina tarkoittavat, ja miltä oikeasti tuntuu, kun tappava hävittäjä lähestyy ja kylvää mieliin pelkoa. Lapset, jotka olivat avanneet silmänsä ilon ja luottavaisuuden ilmapiirissä, saivat tuta, kuinka sokea sortajavihollinen muutti huoleksi ja peloksi kaiken, jopa tiklin liverryksen.

Hyökkäykset ja hävitys yltyivät, ja pelko kasvoi. Eräänä yönä kuu ei enää noussut taivaalle eivätkä tähdet tuikkineet. Ihan niin kuin ne olisivat aavistaneet, millaisia verilöylyjä täällä tapahtuu. Taivas kietoutui suruhuntuun niiden marttyyrien muistoksi, jotka hautautuivat kodeissaan sortoon ja vihollisuuteen.

Yö ei maistunut enää turvalliselta. Mumisimme herkeämättä rukouksia kuolleille ja pyysimme Jumalalta pelastusta ja armoa. Näin yritimme karkottaa mielestämme pommit, jotka vaanivat kyläämme kuin kettu loukkaantunutta ja avutonta saalistaan.

Ensimmäinen pommi osui puutarhan seinään ja toinen naapuritaloon. Naapuri oli pilannut koko elämänsä töissä ulkomailla rahoittaakseen talon rakentamisen, ja nyt Israel tuhosi sen ja päästi vielä röhönaurun päälle.

Olimme kaikki samassa huoneessa, yksi itkevä lapsi äitinsä sylissä ja toinen piilossa peiton alla kädet korvilla.  Niin hän kuvitteli pysyvänsä turvassa kovasydämisten tyrannien riehumiselta. Yksi tyttölapsi oli kauhusta niin jäykkänä, ettei enää pystynyt liikuttamaan sormenpäitänsäkään. Toinen tyttö itki ja kiljui. Huoneessa kiiri vain huuto "Jumala on suuri", kun kuolema tuntui vääjäämättömältä.

Tunnista toiseen ja hetkestä toiseen laskimme minuutteja siihen, että aamu sarastaisi. Niin se sarastikin, mutta erivärisenä kuin ennen. Vannon, että aamulla päivä ei koittanut eikä aurinko paistanut eikä tuulen mukana tullut kuin paksua tomua, joka laskeutui kaikkialle. Ruuti maistui ilmassa, ja meidät täytti pelko siitä, että oma koti kaikkine muistoineen pitää jättää.

Asmahan on tietoinen sanankäyttäjä ja pyrkii omaperäisellä kuvauksella välittämään sitä, miten hän ja muut ihmiset hänen ympärillään, ennenkaikkea lapset kokivat pelon 34 päivää.

Kirsti Palonen