Ali, yhdeksänvuotias libanonilaispalestiinalainen poika, suri evakossa Shatillan pakolaisleirillä polkupyöräänsä, jonka joutui jättämään Etelä-Libanoniin, kun Israelin sotakoneet pommittivat hänen kotitaloaan. Maitoa kaipaava Ali oli myös huolissaan, miten lehmän oli käynyt. Kun Ali pääsi palaamaan kotikyläänsä, oli koti tuhoutunut, mutta pyörä kulki ja lehmä lypsi maitoa.

Vastaava sosiaalityöntekijä Jamilé Shehadé kertoi Alin kuulumiset toissailtana Suomen Psykologiliitossa tapaamisessa, joka oli järjestetty kansalaisjärjestöille ja BAS:in ystäville. 16 henkilöä useista eri järjestöistä kuunteli kiinnostuneina, kun Jamilé ja BAS:in toiminnanjohtaja Kassem Aina kertoivat palestiinalaisten elämästä sodan aikana ja sen jälkeen.

Puitteet tapaamiselle tarjosi Suomen Psykologiliitto. Isäntänä oli Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen. Läsnäolijat saivat vierailta kiitosta kaikesta siitä tuesta, jota he olivat antaneet BAS:ille sodan aikana. Vieraat totesivat, että vaikeana aikana on psykologisesti rohkaisevaa ja voimia antavaa, kun tietää, ettei ole yksin eikä unohdettu. Psykologiliitto ansaitsee kiitokset myös 1000 euron rahallisesta avustuksesta.

Tuomo Tikkanen on tällä hetkellä myös European Federation of Professional Psychologists' Association -järjestön (EFPPA) puheenjohtaja. Kaikkiaan EFPPA:aan kuuluu 32 psykologien ammattijärjestöä, joilla on yhteensä 200.000 jäsentä. Tuomo lupasi ottaa Libanonin palestiinalaisten tilanteen esiin EFPPA:ssa. Kassem arvosti paljon sitä mahdollisuutta, että Libanonin palestiinalaiset saisivat tukea tällaiselta taholta. Tuomo lupasi kertoa BAS:in toiminnsta myös amerikkalaiselle kollega Anthony Marsellalle, joka on amerikkalaisen Psychogolists for Social Responsibility'n uusi puheenjohtaja.

Elekieltä, Kassem Aina Tuomo Tikkaselle. Kuva: Kirsti Palonen

Elekieltä, Tuomo Tikkanen Kassem Ainalle

Humaanisuuden puolesta puhui myös Kassem Aina. Hän totesi, että verilöylyt ja sodat ovat merkinneet palestiinalaisille järjestöille aina haastetta. Vaikka vain osa ongelmista voidaan ratkaista, pitää tulevien sukupolvien hyväksi jatkaa sitä, minkä pystyy tekemään. Tässä hän toivoi saavansa järjestölleen tukea myös Suomesta. Sitä voi antaa useamman kanavan kautta. Yksi on vuosia jatkunut BAS:in kummiohjelma. Arabikansojen ystävyysseura on mukana useiden muiden maiden järjestöjen kanssa kummiohjelmassa, joka avustaa tällä hetkellä 1320 lasta. PSV:lla ja Sosiaalityöntekijöiden rauhanryhmällä on ollut parikymmentä vuotta omat kummityöntekijänsä, joiden palkkaukseen sponsorit antavat säännöllisen tukensa. Rashidien kirjastolla on PSV:ssä oma kirjastokummiryhmänsä, joka antaa rahallisen panoksensa BAS:in sikäläisen leirikirjaston hankintoihin. Sodan aikana kummiryhmä vapautti korvamerkityn avustuksen käytettäväksi BAS-laisten parhaaksi näkemällä tavalla Rashidiessa. PSV:n nettisivuilta www.psykologiensosiaalinenvastuu.fi löytyy tietoa siitä, miten voit yhdistyksen kautta antaa tukesi BAS:ille.

Näiden jo pidempään jatkuneitten tukimuotojen lisäksi sodan aikana aloitettiin hätäapukeräyksiä, koska pommitusten vuoksi avustustarpeet lisääntyivät suuresti eikä kukaan Libanonissa ollut Kassemin mukaan varustautunut tällaiseen katastrofiin. Nyt sodan jälkeen BAS näkee uuden, kolmannen perheneuvolan avaamisen Etelä-Libanonissa välttämättömäksi jo pelkästään uusien sotatraumojen vuoksi. Palveluja annettaisiin sekä palestiinalaisille että libanonilaisille. Tarvetta tällaisiin palveluihin oli kyllä jo ennen sotaakin. Beirutin perheneuvola on toiminut jo kymmenen vuotta norjalaisen NORWAC-järjestön ja PSV:n tukemana. Äskettäin BAS avasi toisen perheneuvolansa Pohjois-Libanonissa, toisin kuin Beirutissa tämä yksikkö sijaitsee pakolaisleirissä Beddawissa.

Kun Kassem ja Jamilé tulivat Suomeen näin pian sodan jälkeen, sota oli keskustelujen pääsisältönä. Kokemuksellisesti Kassem kuvasi sodan merkitsevän sitä, että ei ole hetkeäkään rauhallista aikaa. Jatkuva lentokoneitten melu ja mereltä ammuttujen rakettien hirvittävät äänet tuottivat leireille kuoleman ja hävityksen ilmapiirin, vaikka leirejä ei tulitettukaan. Rakettien ylittäessä leiriä, asukkaat tunsivat, että ne laskeutuvat juuri heidän alueelleen.

Jamilé, joka työskentelee ja asuu perheineen Shatillan pakolaisleirillä Beirutissa, kertoi, että leirin asukkaista kaksi kolmasosaa lähti turvallisemmiksi kokemilleen alueille Beirutissa tai vielä kauemmas. Ne, jotka jäivät, olivat heti taloudellisissa vaikeuksissa. Koska palestiinalaisten oikeudet työntekoon ovat Libanonissa rajoitetut, useimmat tekevät työtä päivän kerrallaan. Heillä ei ollut säästöjä sodan alkaessa eikä töitä saanut. Näitä perheitä BAS avusti taloudellisesti.

Pohdin myöhemmin Kassemin kanssa, miksi niin suuri osa Shatillan palestiinalaisista jätti leirinsä. Meillä molemmilla oli se ajatus, että Sabran ja Shatillan verilöyly vaikuttaa vielä asukkaitten mielissä. Tuolloin he jäivät leiriin kuoleman loukkuun. Nyt piti päästä pois, jotta siltä vältyttäisiin.

Shatillaan taas tuli turvaan ihmisiä muilta leireiltä, jotka olivat Shatillaa pahemmassa tilanteessa, esimerkiksi Bourj El-Barajnehista, jonka vieressä olevaa Dahiehin kaupunginosaa pommitettiin kaikkein raskaimmin. BAS huolehti patjoja, peitteitä, keittiötarvikkeita jne. niitä tarvitseville. Joillakin oli vaikeuksia välttämättömien lääkkeitten saamisessa. Kansalaisjärjestöt huolehtivat tästä.

BAS:in toimintakeskukseen Shatillassa tuli vapaaehtoisia, jotka halusivat auttaa ja olla hyödyksi. He saattoivat jopa vaarantaa oman henkensä, kuten viedessään synnytyspolttojen alettua äidin sairaalaan synnyttämään ja tuodessaan hänet takaisin vauvan kanssa. Leirin sisällä ei ole sairaalaa.

Sota keskeytti lasten kesäajan toiminnot, joita he olivat innokkaasti odottaneet. BAS alkoi järjestää heille toimintaa. Shatillaan oli tullut lapsia myös Etelä-Libanonista. Jamilé kertoo, että nämä lapset pelkäsivät  kaikkea ja olivat hyvin rauhattomia. Aluksi he pelkäsivät tulla BAS:in toimintakeskukseenkin. He olivat vetäytyneitä eivätkä halunneet olla paikallisten kanssa. Vähitellen he kuitenkin saivat leirillä uusia ystäviä. Tulitauon tultua kaikki lapsiperheet hävisivät leiriltä välittömästi. Kaikki halusivat kotiin. Joitakin Shatillassa evakossa olleista lapsista on kuitenkin käynyt jo tapaamassa uusia ystäviään.

Etelästä tulleet lapset hämmästyivät, miten ankeaa elämä on leireillä. Esimerkiksi Ali, kuten muutkin lapset etelässä, oli tottunut siihen, että ympärillä on puita, vihreää kasvillisuutta, eläimiä. Tiukkaan ahdetussa Shatillassa ei ole mitään niistä ja niitä evakkolapset kaipasivat. Ja Ali kaipasi lehmän maitoa.

BAS:in toimintakeskuksessa lapset piirsivät kotiaan ja näkymiä etelästä. Piirustuksissa kaikki oli hyvin kaunista. He piirsivät myös, miltä siellä näyttää sodan jälkeen. Näissä piirustuksissa puut olivat pirstaleina ja talot raunioina.

Jamilé kertoi, että viimeinen sotapäivä oli kaikkein kauhein. Israel pudotti silloin lennäkkejä, joissa  se ilmoitti pommituksista. Monet lähtivät paniikissa leiriltä ja menivät nukkumaan taivasalle. Pommituksia ei tullut, mutta pelko oli valtava.

Kun sota oli vielä käynnissä, ihmiset toimivat ja hallitsivat paremmin pelkoaan. Sodan jälkeen he ovat pelänneet enemmän. Tämä on kriisiprosessissa tyypillistä. Tunnereaktiot alkavat usein vasta sitten, kun on päästy turvaan. Jamilé kertoi lasten oireilevan mm. siten, että he eivät pysty tekemään koulutehtäviään ja he heräävät öisin itkien.

Eri kansalaisjärjestöt ovat yhdessä jakaneet nyt Shatillan pakolaisleirin 12 alueeseen ja järjestöt ovat sopineet työnjaosta näitten alueitten avustamisessa. BAS huolehtii kolmen alueen asukkaista. Työntekijät käyvät perheissä ja seuraavat niitten tilannetta ja auttavat konkreettisesti ja psykologisesti.

Jamilén luotsaama toimintakeskus on yksi kymmenestä vastaavasta BAS:in keskuksesta eri puolilla Libanonia. Kaikissa on käynnistynyt tarpeen mukaan sodan jälkeinen erityistukitoiminta.

Kirsti Palonen