Jo toisen kerran tänä vuonna Libanonissa. Päätin alkaa uuden matkapäiväkirjablogin, koska Libanonin-matkoja on suunnitteilla useampikin tänä vuonna. Pepe Nikander näki suuren vaivan avatessaan uuden blogini.

Salasana unohtui kotiin eikä ole palannut mieleen. Kirjoitan vielä tämän matkan aikana viime vuoden blogiin.

Saavuin viime yönä Beirutiin. Kaikki näytti samanlaiselta kuin tammikuussa täällä ollessani.

Beirutin lentokentällä kaksi pitkää tiuhaa jonoa srilankalaisia naisia odotti kärsivällisesti pääsyä "nykyajan orjiksi" Libanoniin – äskeistä Suomen television näyttämää dokumenttia lainatakseni. Naiset sulautuivat moniväriseksi massaksi. Samaan aikaan me Prahasta lentäneet solahdimme yksitellen passikontrollin läpi.

Libanonilaiskotien tulevien palvelijoitten pienet matkalaukut kiersivät nauhalla kehää yhtä tiiviinä massana kuin omistajansa. Niistäkin varmaan passikontrollin toisella puolen odottavilla naisilla oli huoli. Ehdimme nähdä monta kierrosta, ennen kuin meidän lentomme mahtavat matkalaukut lipuivat arvokkaan yksittäisinä näkyviin.

Moni alkoi jo olla kärsimätön, kun omaa laukkua ei näkynyt. Meidän odottaessamme omiamme lentokenttävirkailija oli alkanut kasata Libanoniin tulevan uuden työvoiman tavaroita yhteen kasaan. Viime kesän sodan jälkeen palvelusväki palaa ja alkaa hoitaa libanonilaisperheitten lapsia, keittiöitä ja koteja jättäen omansa isän, isoäidin tai jonkun sukulaisen hoitoon.

Sama tuttu Ali oli taksillaan vastassa. Opposition telttamielenosoitus oli edelleen pystyssä. "115 päivää", toteaa Ali. Yhdessä kulmauksessa hymyilee edelleen suuri valaistu Rafiq Haririn kuva. Valonumerot sen yläosassa ovat sen sijaan muuttuneet. Nyt on kulunut 770 päivää, joiden aikana Haririn murhaan syyllisiä ei vielä ole tuomittu.

Alilla menee aiempaa huonommin. Turisteja ei tule, vaikka Alin mukaan viime aikoina on ollut rauhallista. Ali toivoo, että arabijohtajien kokoontuminen Riadiin ensi keskiviikkona ja torstaina tuo muutoksen parempaan. Mayflowerin vastaanoton esimies ei vaikuta toiveikkaalta. Hän pudistelee päätään. Asiakkaita on vähän, vain muutama turisti Euroopasta.

Tämän maanantain The Daily News –lehden etusivun juttu käsittelee myös Riadin kokousta otsikoiden "Siniora, Lahoud jockey for position ahead of summit" ja alaotsikkona: "Dual delegation may take part – or not". Presidentti ja pääministeri haluavat molemmat osallistua. Jotain tuttua vai?

Samassa jutussa lainataan maroniittipatriarkka Nasrallah Butros Sfeirin varoitusta viime sunnuntain messussa: "Libanon on jälleen kerran jakaantunut kuin olisi olemassa kaksi Libanonia, ja tämä on kansakunnalle vaarallisempaa kuin mikään muu."

Psykologien Sosiaalisen Vastuun kumppanuusjärjestön Beit Atfal Assumoudin (BAS, The National Institution of Social Care and Vocational Training) johtava hammaslääkäri Faizah Masri varoitti heti puhelimessa minua olemaan valokuvaamisessa varovainen. Joku heidän yhteistyökumppaneistaan oli joutunut innokkaan valokuvaamisen vuoksi vaikeuksiin poliisin kanssa.

Faizahin mukaan Beirutissa ollaan varuillaan ja epäluuloisia, koska pelätään uutta sotaa. Enemmän kuin Israelia pelätään tällä hetkellä uuden sisällissodan syttymistä. Poliitikot haukkuvat toisiaan estoitta televisiolähetyksissä aasiksi, apinaksi, käärmeeksi muodostaen itse asiassa hyvinkin runollisia kielikuvia. "Kun poliitikot käyttäytyvät näin toisiaan kohtaan, mitä sitten voi odottaa tavallisilta kansalaisilta?", kysyy Faizah.

Köyhimpiä ja vähäosaisimpia tukevat työntekijät ovat sodan ja sen jälkivaikutusten kanssa taisteltuaan väsyneitä. Faizah on erityisen huolissaan BAS:in sosiaalityöntekijöistä, joiden sodanaikaista työpanosta hän arvostaa suuresti.

Kirsti Palonen