<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Majed Ibrahim Nassar (10v) on ruvennut veljensä kanssa käymään päivittäin Beit Atfal Assumoudin Beddawin toimintakeskuksessa. Edellisen tarinan yhteydessä saimme informaation, että Majed asuu rakenteilla olevassa asunnossa, jossa on kyllä katto, mutta ei vielä ikkunoita eikä ovea. Majed kertoi toisen tarinansa eilen 30.5. Se antaa käsityksen siitä, miltä väliaikainen asunto pojan mielestä näyttää.

 

627771.jpg

Majed Ibrahím Nassar. Kuva: Maysoun Mustafa.

 

Jääkaappi asunnossamme on niin pieni, parveke on iso, asunto ei ole kovin suuri, se on keskikokoinen. Huoneet ovat pieniä, keittiö on vähän isompi. Kylpyhuoneet ovat kapeat ja asunto on keskikokoinen.

 

Olimme hyvin iloisia, kun menimme kouluun ja näimme marttyyrien ja haavoittuneiden ihmisten kuvat El-Midal –koulussa. He alkoivat puhua leiristä ja niistä sotilaista koulussamme. Olimme hyvillä mielin ja rentoutuneita.

 

Tunnemme olomme kotoisaksi asunnossa. Keittiö on täynnä ruokaa, paljon ruokapaketteja, yli kymmenen. Menen joka päivä Beit Atfal Assumoudiin piirtämään ja pelaamaan hiekkakentällä. Joskus pelaan jalkapalloa muitten lasten kanssa ja muina aikoina veljieni kanssa.

 

Kerran kun olin siellä istumassa Mohamed Mofhraby pyysi minua pelaamaan kanssaan, ja toisella kerralla jotkut muut lapset pyysivät minua pelaamaan. Minä pelasin ja olin hyvin iloinen.

 

Sain lahjan. Se oli hammasharja ja tahna ja pyyhe, olin hyvin tyytyväinen. Mutta siitä en voi olla iloinen, että vaikkakin palaamme leiriin, talomme ovat mennyttä. Miten voisimme olla onnellisia?

 

Setäni on vielä leirissä. Minun ei anneta puhua hänen kanssaan, koska se ei ole hänen puhelimensa. Toivon, että me kaikki palaamme leiriin ja Fatah al-Islam lähtee leiristä.

 

Tämän tarinan mukana saimme taustatietona, että Majedille on aiemmin tehty avosydänleikkaus. Hänen terveydellinen tilansa paheni sodan aikana. Nyt hänellä on jonkinverran kipuja. Joku BAS:n henkilökunnasta tai vapaaehtoisista pitää aina Majedia silmällä, kun hän pelaa.

 

627782.jpg

Majed askartelee BAS:n vapaaehtoistyöntekijän kanssa Beddawin toimintakeskuksessa. Kuva: Maysoun Mustafa.

 

Koulun seinällä olleista marttyyrien kuvista saamme enemmän tietoa Majedin pikkuveljen, 9-vuotiaan Mohamad Ibrahim Nassarin myös eilen kertomasta tarinasta. Hänen reaktionsa kuolleitten ja loukkaantuneiden kuviin oli erilainen kuin vuotta vanhemman veljen kertoma.

 

Kun menin Beit Atfal Assumoudiin, aloin pelata jalkapalloa lasten kanssa. Minusta puut olivat kauniita. Aloin piirtää värikynillä ja keinua ja mennä hiekkapelikentälle, katsella televisiota, piirrettyjä elokuvia, Pikatchoa, Marssia, Kilaania, Naurajia, Kissaa ja hiirtä.

 

627899.jpg

Beddawin toimintakeskuksen keinut rauhan aikana 2005. Kuva: Kirsti Palonen.

 

Haluan mennä turvallisesti takaisin kotiin ja toivon, ettei meille tapahdu mitään muuta kuin hyviä asioita. Toivon, että setäni on turvassa.

 

Kun näin eilen marttyyrit, minua pyörrytti, koska yksi oli haavoittunut tähän (näyttää silmäänsä), toinen tähän (näyttää niskaansa), toinen tähän (rintaan). Luoti oli mennyt yhden jalasta läpi ja tullut toiselta puolelta ulos, sitten mennyt taas sisään ja ulos. Sitten meille annettiin kynttilöitä sytytettäviksi. Viivyimme siellä koko illan niin kauan kuin ne paloivat. Sitten menimme kotiin ja uusi päivä alkoi.

 

Setäni ja isäni kuuntelevat aina uutisia tietääkseen, mitä leirissä tapahtuu. Tätini juoksee parvekkeelle, kun hän näkee jonkin punaisen menevän ohi. Sanomme hänelle, ettei se ole pommitusta, vaan se on auton valo. Sitten hän rentoutuu. Setäni on vielä leirissä.

 

Tädin käyttäytyminen Muhamadin kertomuksen lopussa kuvaa tyypillisen ilmiön traumaattisen kokemuksen jälkeen. Kokija on varuillaan ja hälyttyy helposti. Traumatilanteesta muistuttavat ärsykkeet herättävät voimakkaita reaktioita.

 

Pikkuveljen kertomuksesta näkyy, miten hänestä oli järkyttävää nähdä ruhjoutuneitten vainajien ja loukkaantuneitten kuvia. Isoveli kuvasi aivan vastakkaisia tunteita, joihin voi arvella liittyvän myös tunteitten kieltämistä ja vastakkaiseksi muuttamista. Muhamadin kertomuksesta ei selviä rauhoittiko kynttilöitten sytyttämisen rituaali häntä.

 

Beit Atfal Assumoudin Beirutin mielenterveyskeskus järjesti 9-10.5.2007 Beirutissa Community Mental Health Services in Lebanon –konferenssin. Siellä oli sekä libanonilaisia että palestiinalaisia puhujia yliopistoista ja järjestöistä. Viime kesän sodan psykologiset vaikutukset olivat paljon esillä konferenssissa.

 

Psykiatri Elio Sassasine Association pour la Protection de l'Enfant de la Guerre –järjestöstä totesi, että sodan aikana kaikki olivat Libanonissa juuttuneina television ääreen. Hän arvioi, että suoran traumatisoitumisen ohella suuri joukko television katsojista koki epäsuoran traumatisoitumisen, joka joskus saattoi olla jopa pahempi kuin altistuminen suoraan sotatilanteille.

 

Televisiossa näytettiin viime sodan uhreja, myös kuolleita lapsia. BAS:n työntekijöiden saduttamat lasten tarinat sodan ajalta kertovat siitä, miten vainajien näkeminen televisiossa tuotti voimakkaita pelkoreaktioita. Viime kesän tarinoita on luettavissa blogin arkistossa. Tämä epäsuora uhriutuminen koski viime kesänä yhtä lailla libanonilaisia kuin palestiinalaisiakin lapsia. Muhamadin tarina viittaa siihen, että sama riski on nyt ainakin palestiinalaislapsilla.

 

Palestiinalaisille sodassa ja taisteluissa kuolleet ovat marttyyreja, joiden kuvia pidetään esillä. Olen nähnyt niitä paljon, mutta yleensä kuvat on otettu elävinä. Muhamadin kertomus antaa ymmärtää, että nyt koululla on ollut nähtävänä vainajien ja haavoittuneitten kuvia, jotka nähtävästi pelottivat ainakin 9-vuotiasta.

 

Todennäköisesti samat koulun seinällä olleet kuvat ja niiden lisäksi monet muut ovat jo levinneet ympäri maailmaa ja ne ovat nähtävissä netissä. Palestiinalaiset haluavat kertoa, mitä heille on tapahtunut. He haluavat, että mahdollisimman moni näkee omin silmin. Toisaalta olen kuullut monien sanovan turhautuneina, että länsimaat kyllä tietävät, mitä palestiinalaisille – ja viime kesänä myös libanonilaisille – tapahtuu, mutta he eivät välitä.

 

Viime sodan aikana yritimme viritellä keskustelua solidaarisuudesta ja sosiaalisesta vastuusta. Keskustelu ei päässyt kunnolla edes alkuun. Aiemmin mainitsemassani konferenssissa puhui myös norjalainen lastenpsykiatri Svein Staff, joka edusti The Norwegian Aid Committee (NORWAC) –järjestöä. Hän totesi esityksessään, että NORWAC ei ole puolueeton eikä neutraali järjestö. Se on solidaarisuusjärjestö, joka on sorrettujen ihmisten puolella ja ihmisten puolella, joilla ei ole ihmisoikeuksia.

 

Svein Staff määritteli esityksessään oman käsityksensä solidaarisuudesta. Se vastaa varmaan monen palestiinalaisen näkemyksiä ja toivomuksia: "Solidarity is to work for justice and to be a witness."

 

Kirsti Palonen