Kävin muutama päivä sitten Majdalzounissa ja tapasin Hamzan perheen kolmannen kerran. Siltoja korjattiin edelleen matkalla etelään. Teitten rakentaminen oli samoin menossa. Matkaaminen oli sen vuoksi vaikeampaa kuin edellisillä kerroilla. Mutta ystävämme Ali vaikutti palanneen tavanomaiseen 9-vuotiaan lapsen elämänmenoon. Vai mitä päättelisit tämänkertaisesta kertomuksesta?

 

Tarinaan saattaa vaikuttaa se, että vein Alille Suomesta jalkapallon lahjana Maijalta, joka on itsekin nuorempana pelannut jalkapalloa. Tarinan lopussa Ali manitsee tästä lahjasta. Lieneekö todellisuus hiukan vaikuttanut Alin tulevaisuudenhaaveisiin. Viimeksi hän toivoi tulevansa maailman parhaaksi jalkapallonpelaajaksi. Nyt riitti, että hänestä tulisi merkittävä pelaaja.

 

Tapahtuma, joka teki minut hyvin onnelliseksi

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olin tosi pitkästynyt. Menin biljardisalille Hassan Salmanin kanssa. Maksoin 250 piasterin kolikon ja pelasin ja voitin.

 

Menin takaisin kotiin ja kerroin isälle, miten voitin biljardissa. Äiti kattoi ruoan ja söimme lounasta.

 

Sitten menin ystäväni Muhammedin luo. Pelasin jalkapalloa Muhammedin, Nourin ja Zahlaan kanssa. Pelasimme Muhammedin kodin luona. Kummassakin joukkueessa oli kaksi henkilöä: Muhammed ja minä, Nour ja Zahlaa.

 

Me voitimme, minä ja Muhammed. Se tarkoitti, että voitin samana päivänä kaksi kertaa, kerran biljardissa ja kerran jalkapallossa.

 

Kun olin taas kotona, menin kylpyhuoneeseen, peseydyin, panin pyjaman päälleni ja istuin sohvalle, avasin television ja katsoin Assi El Helania. Hän lauloi El Baad Am Yeibki (”Ovi itkee”). Sitten leikin sisareni Abeerin (8 kk, suom. huom.) kanssa skeittilaudalla, söin illallista ja nukuin.

 

Seuraavana aamuna heräsin valmiina lähtemään kouluun. Sitten menin kouluun ja kerroin ystävilleni, miten voitin biljardissa. Olin hyvin mielissäni.

 

Menin luokkaan. Ensimmäisellä tunnilla oli maantietoa. Joka tunnin päätyttyä alan viheltää ystävieni kanssa, tyttöjen ja poikien. (Ali panee sormet suuhun ja antaa kuulua, miten hän viheltää.)

 

Pidän koulusta, koska siellä on suuri jalkapallokenttä ja se on hiekkaa. Siinä on parempi pelata ja se on suuri pelikenttä.

 

Uneksin vieläkin, että minusta tulee merkittävä jalkapallonpelaaja.

 

Olen hyvin iloinen jalkapallosta, jonka sain, ja haluan mennä ulos pelaaman ystäväni Muhammedin kanssa.

 

Majdalzoun, 8.5.2007

Ali Hamza, 9v

Tarinan kirjoitti muistiin Jamal Abou Saleh ja englanninkielisestä käännöksestä suomensi Kirsti Palonen

 

Sotakokemuksista, mutta myös selviämisestä on meille valikoitunut kertomaan 9-vuotias libanonilaispalestiinalainen poika, jolla on puhehäiriö. BAS:n henkilökunnan mielestä hänen olisi hyvä saada puheterapiaa. Hänellä olisi siihen mahdollisuus BAS:n perheneuvolassa, mutta Beirutiin on pitkä matka. BAS ei ole vielä saanut rahoitusta suunnittelemaansa kolmanteen perhenevuolaan, jonne Alilla olisi lyhyempi matka.

 

Toiminnanjohtaja Kassem Aina kertoi, että sodan jälkeen rakennus- ja vuokrakustannukset ovat nousseet kovaa vauhtia. Tämän vuoksi aiempaa suunnitelmaa avata keskus Sourin (Tyros) kaupungissa on muokattu siten, että se avattaisiin pienessä Al-Basin pakolaisleirissä, joka on oikeastaan Sourin kaupungin sisällä. Eikä yksin perheneuvolaa avattaisi, vaan uusi BAS:n toimintakeskus, yhdestoista, jonka yhteydessä perheneuvola toimisi.

 

Alin akuutin ongelman ratkaisemiseksi äiti haluaisi siirtää pojan toiseen kouluun. Mutta siihen hänellä ei ole rahaa, koska siinä koulussa on lukukausimaksut, noin 500 dollaria vuodessa. BAS:n henkilökunta piti toisena mahdollisuutena sitä, että Alille järjestettäisiin erityisopetusta kotona. Mutta sekin maksaisi suunnilleen yhtä paljon.

 

Ali kertoi iloisia perheuutisia vanhimmasta sisaresta, joka avioitui vuoden alussa. Vauva on tulossa.

 

Normaali elämä jatkuu, vaikka tragedia on seurannut toistaan. Alin äidin luottamus on lisääntynyt meitä kohtaan ja hän on paljastanut syvän surunsa, joka ei liity vain sodan tapahtumiin, vaan perheenjäsenten traagisiin kuolemiin: veljenpoika kuoli liikenneonnettomuudessa 15-vuotiaana viisi vuotta sitten, isä tapaturmaisesti kaksi kuukautta ennen sodan alkamista, äiti sodan aikana ilman sen suurempaa dramatiikkaa kuin että maata pommitettiin.

 

Alin äiti tarvitsisi psykoterapiaa, ei vain itsensä, vaan lastensa vuoksi.

 

Kirsti Palonen