Tämän päivän The Daily Starissa on Michel Moutotin (ranskalainen uutistoimisto AFP) artikkeli, jonka alussa todetaan, että monien Beddawiin asettuneiden Nahr el-Baredin pakolaisten ainoa toive on palata takaisin runneltuihin koteihinsa ja alkaa rakentaa uudelleen elämäänsä. Nyt he ovat Beddawissa pakkautuneina jokaiseen vapaana olleeseen tilaan kouluissa ja moskeijoissa ja haluavat mahdollisimman pian Nahr el-Barediin, vaikka kodit saattavat olla jätekasoina.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sama ilmiöhän nähtiin tulitauon solmimisen jälkeen viime kesänä. BAS:n työntekijät kertoivat, miten heti seuraavana päivänä etelän evakot olivat hävinneet pakolaisleireiltä, joilta he olivat saaneet väliaikaisen turvapaikan. Pommituksissa vaurioituneet tiet olivat tukossa kotiin haluavia pääasiassa Libanonin kansalaisia.

Vuosikymmeniä palestiinalaiset ovat kaivanneet Libanonista kotiin Palestiinaan. Nyt Nahr el-Baredista paenneet kaipaavat traumaattisten kokemustensa jälkeenkin takaisin kotileirille.

Amal Nasser Abdul Aziz, 11-vuotias tyttö, kertoi 25.5.2007 siitä, miten jouduttiin pakenemaan kotoa. Kuusi päivää myöhemmin hän kertoo kaipuustaan kotiin, leirille, joka parhaillaan oli taistelujen tapahtumapaikkana.

Olimme nukkumassa. Veljeni ja minä heräsimme peloissamme aikaisin aamulla. Äiti sanoi: "Älkää pelätkö. Israel pommittaa." Juoksimme ulos talosta ja meille kerrottiin, että se oli Fatah al-Islam ja libanonilaiset.

Armeija alkoi ampua. Äitini meni hakemaan leipää, koska ensimmäisenä päivänä leirissä ei ollut leipää. Söimme paahtoleipää ja joimme teetä. Äiti keitti riisiä.

Kun aloimme syödä, ampuminen alkoi. Me juoksimme paniikissa ja jätimme ruokailun. Myöhemmin pysähdyimme syömään.

Ääni oli hyvin kova ja seuraavana päivänä vielä kovempi ja pelottavampi, koska se oli meidän alueellamme. He tähtäsivät El Jalilin moskeijaa. He ampuivat naapurimme taloa ja se tuhoutui.

Pysyttelin yhdessä tätieni ja serkkujeni kanssa. Hermomme olivat hyvin kireällä. Kun kuulimme raketin vihellyksen, sanoimme, että se tulee meitä kohti. Rukoilimme ja luimme ääneen Koraania. Meitä oli noin 40 ihmistä. Kun kuulimme raketin äänen, äitini ja isoäitini käskivät meitä puhumaan Allahille sen, mitä me sanomme ennen kuolemaa.

Sitten meiltä loppui vesi. Äiti käski jokaista ottamaan vain kulauksen suun kostuttamiseksi. Sitten serkkuni kuuli, että yhdellä ihmisellä oli vettä ja hän meni hakemaan sitä. Äiti pesi kasvomme ja antoi meidän juoda.

Yöllä aloimme pelätä niin paljon, ettemme kyenneet nukkumaan. Äiti sanoi meille, että olisi parempi saada hiukan unta ennen kuin ne alkaisivat ampua. Kun nukuin, heräsin peloissani kuullessani pommituksen ääniä. Kysyin sedältäni, missä ammuttiin, ja hän sanoi että naapurustossa.

Halusimme lähteä tätini kanssa Beddawiin, mutta isoäiti pelkäsi tarkk'ampujia.

Me huusimme ja juoksimme pois pitkin katuja. Kello yhdeksältä he antoivat ihmisten lähteä. Sitten me kaikki lähdimme, veljet, tädit, sedät.

Juoksimme peloissamme ja pyysimme Jumalalta, ettei hän antaisi heidän ampua meitä. Äitini on toisella kuulla raskaana ja olimme huolissamme hänen turvallisuudestaan.

Sitten tulimme tarkastusasemalle. Menimme vihreään pakettiautoon, joka oli täynnä ihmisiä. Asetuimme toinentoistemme päälle. Sitten pääsimme Beddawiin.

Kun kirjoitin tätä, halusin itkeä, koska muistin kaiken uudelleen.

31.5.2007, kuusi päivää myöhemmin:

Asuimme Nahr el-Baredissa ja nyt Beddawissa. Asumme isän ystävän luona kerrostaloasunnossa. Emme ole onnellisia. Pyydämme jatkuvasti äitiä viemään meidät takaisin. Hän sanoo meille, että sitten kun Fatah al Islam –ryhmä antautuu.

Menimme mukaan Beit Atfal Assumoudin toimintaan. He antavat meille tuoremehua, keksejä, tikkareita ja monia lahjoja.

Amal Nasser Abdul Aziz BAS:n Bedddwin toimintakeskuksen etupihalla. Kuva: Beit Atfal Assumoudin kuva-arkisto.

Eilen kuulimme ampumisen äänet ja näimme, miten me lähdimme el-Baredista. Isäni kuuli uutisia, että Elabdehissa sekä Behaninin ja tarkastusaseman alueilla ammuttiin.

Lähdimme Nahr el-Baredista ilman vaatteita. Isä toi meille jokaiselle verkkaripuvun. Kun se likaantuu, äiti pesee sen meille, ja me puemme päällemme ne vaatteet, joissa lähdimme el-Baredista.

Saman kotiinpaluun tarpeen tuovat esiin myös aikuiset Moutotin artikkelissa. Kivityömies Ahmad al-Hajj, kymmenen lapsen isä, makaa Beddawissa vaahtomuovipatjalla UNRWA:n koulussa. Hän kertoi AFP:lle saaneensa naapuriltaan uutisia kodistaan:

"Ylin kerros oli luhistunut ja muu osa on kärsinyt vaurioita. Meille ei ole käynyt kovin pahasti. Voimme korjata sen. Me palestiinalaiset olemme kuin muurahaisia. Teemme työtä tauotta. Talomme eivät maksa paljon. Minun maksoi noin 200 USA:n dollaria (noin 150 euroa) kerrokselta."

"Me tiedämme, että talomme voivat tuhoutua luonnonkatastrofissa tai ihmisen hävittäminä. Jos meidän kahdentoista on pakko, asumme yhdessä huoneessa pohjakerroksessa. Katsomme, mitä voimme korjata muusta osasta pala palalta. Ehkä ulkomailla asuvat sukulaiset lähettävät rahaa. Jos meillä on materiaalit, kolmen kerroksen uudelleen rakentamiseen menee kolme viikkoa."

Ahmad al-Hajj uskoo uudelleenrakennustyön maksavan hänelle noin 2.000 USA:n dollaria (noin 1.500 euroa). Mutta hän, kuten muutkaan haastatellut pakolaiset, ei paljon uskonut hallituksen lupauksiin uudelleenrakentamisesta.

Enemmän luottamusta on ulkomaita kohtaan, joskin tässäkin tunnetaan varautuneisuutta. "Jos arabivaltiot lähettävät rahaa, puolet siitä katoaa tavallisesti hallituksen ministereille Range Roverien ostoon", sanoi 45-vuotias Amal Ibrahim, kahdeksan lapsen äiti.

Hän lisäsi: "Kaikki miehet ovat täällä jonkinlaisia rakentajia. He osaavat rakentaa hyvin vähällä rahalla. Menemme kotiin, olivat asiat miten tahansa. Nukumme ulkona, jos kaikki on hävitetty. Siellä on paremmin kuin täällä, missä olemme ahdettuina tähän kouluun kuin kananpojat syötävänämme vain riisiä koko kuukauden ajan."

Beddawissa evakossa olevat Nahr el-Baredin pakolaiset viittaavat Hizbollahin antamaan esimerkkiin viime kesältä. Se antoi kirjekuoressa 10.000 USA:n dollaria (noin 7.450 euroa) niille, joiden talo tuhoutui viime kesän sodassa. Autokuski Ahmad Mohammad Hussein, 41, toteaa: "Shiiat saivat etelässä apua Nasrallahilta (Hizbollahin johtaja), mutta eivät mitään hallitukselta. Heillä oli Hizbollah. Mitä meillä on? UNRWA."

Tässä kohtaa tulee mieleeni jälleen BAS:n toiminnanjohtajan Kassem Ainan toteamus, että länsimaat ruokkivat Libanonissa ääriryhmien vaikutusta, mikäli ne vetävät pois tai vähentävät avustuksiaan. Ääriryhmät tarjoavat tukea rutiköyhille ihmisille ja heidän on vaikea siitä kieltäytyä. Kiitollisuus kasvattaa kannatusta.

Ahmad al-Hajj sanoo, ettei odota mitään arabivaltioilta: "Sen jälkeen, kun meidät ajettiin pois Palestiinasta, hn ovat aina pettäneet meidät. Eurooppalaiset ovat ainoita, jotka auttavat meitä, erityisesti Ranska." (Varmuuden vuoksi Ranska hyvänä esimerkkinä ranskalaisen uutistoimiston toimittajalle!)

Samansuuntaisia näkemyksiä löytyi viimeisimmän sodan jälkeen lasten kertomuksista. Esim. Iyhab Kilania suututti se, että arabimaat eivät tehneet mitään auttaakseen Libanonia.

Ahmad al-Hajj jatkaa, että palestiinalaisille tärkein asia on kouluttaa lapsensa. sen vuoksi hän pitää tärkeänä, että UNRWA:n koulut pääsisivät aloittamaan toimintansa syyskuussa.

UNRWA:aa edustava Hoda Samra totesi kuitenkin, että pakolaisten on odotettava vielä useita kuukausia ennen kuin paluu Nahr el-Barediin on mahdollista. Ensin on tarkistettava alue mahdollisten miinojen ja muitten räjähtämisvalmiitten ammusten varalta ja löydetyt on tehtävä vaarattomiksi. Sitten rakennukset on tutkittava ja tarkistettava, että jäljellä olevat rakenteet ovat turvallisia.

Jos taas kuunneltaisiin Ya Libanonin haastanettelemia libanonilaisia, jotka asuvat Nahr el-Baredin naapureina, entiset asukkaat eivät pääsisi enää koskaan palaamaan leiriinsä.

Nahr el-Baredin taisteluissa on kuollut kymmenittäin sotilaita, jotka ovat kotoisin lähiseuduilta ja kuten eräs palestiinalainen jo aiemmin pelkäsikin, paikalliset voivat tuntea tästä kaunaa Nahr el-Baredin asukkaita kohtaan.

56-vuotias maanviljelijä Ali Baker Al-Minehistä sanoo, etteivät suhteet voi palata entiselleen "sen jälkeen, mitä he tekivät ja antoivat tehdä". "Kukaan täällä ei anna heille anteeksi", jatkaa Baker ja muut paikalla olijat ovat samaa mieltä. "Jokainen kylä täällä on menettänyt ainakin yhden sotilaan. Emme halua palestiinalaisia enää koskaan takaisin."

Alueella tunnettu laulaja Abdullah Khwailed on vihainen: "Meidän välillämme on vihan kuilu, jota ei voi kuroa umpeen. Nuo tappajat ja ne, jotka päästivät heidät tänne, täytyy ajaa tiehensä. Leiri täytyy hävittää. Menkööt he Saudiarabiaan, Jordaniaan tai helvettiin."

53-vuotias Mohammed Sahramen kertoo vieneensä joka päivä Nahr el-Baredin pakolaisleiriin maitoa ja juustoa. Hänellä oli leirissä joitakin ystäviäkin. "Mutta jos he tulevat takaisin, en astu sinne jalallani. Ja siinä menetän rahaa", hän toteaa.

Vaikka yleisesti sanotaan, että taistelijat ovat ulkomailta tulleita jihadisteja, saudeja jne., nämä miehet eivät siihen usko. "Mutta me tiedämme hyvin, että useimmat heistä ovat palestiinalaisia, jotka asuivat leirissä, ja että ne, jotka eivät taistelleet heidän kanssaan, olivat ainakin samaa mieltä heidän kanssaan."

Nahr el-Baredilla oli de facto-vapaakauppa-alueen status ja se tunnettiin Tripolin pohjoispuolella halvoista hinnoistaan. Ihmiset tulivat sinne kaukaa asti ostamaan ruokaa, vaatteita ja tiiliä. Jotkut leirin kauppiaista vaurastuivat.

33-vuotiaan Hassan Yassinin mielestä se oli hyvä ostospaikka, mutta hänkin sanoo: "Jos he palaavat ja vaikka he antaisivat tavaraa ilmaiseksi, kukaan ei enää mene sinne."

Suuren pamahduksen kuultuaan miehet näkivät iltataivaalle nousevan suuren savupilven ja rakennusjätteiden sinkoilevan ilmaan. Hassan Yassin ystävineen nauroi: "Tervetuloa Nahr el-Barediin!" 

Psykologien Sosiaalisen Vastuun (PSV) viime maanantaina 18.6. järjestämässä tilaisuudessa oli mukana suomalaistunut libanonilaissyntyinen Ghadi Boustani, joka on eri tavoin ollut auttamassa BAS:n kanssa tehdyissä hankkeissa. Hän oli edellisviikon lopulla palannut runsaan kuukauden matkalta Libanonista. Ghadikin kertoi siitä, että väestö syyttää palestiinalaisia Nahr el-Baredin tapahtumista ja että ennakkoluulot ja suoranainen vihamielisyys palestiinalaisia kohtaan on lisääntynyt.

PSV:n tilaisuudessa puhunut Lebanese American Universityn apulaisprofessori ja varadekaani sekä Institute for Peace and Justice Educationin johtaja Irma-Kaarina Ghosn totesi, että Libanonissa yksi perinteinen ongelmanratkaisukeino poliittisesti vaikeina ja levottomina aikoina on ollut yhteisen vihollisen ja syntipukin löytäminen keskenään ristiriitaisille libanonilaisille ryhmittymille. Palestiinalaiset ovat olleet ennenkin tässä asemassa.

NOW Lebanonin nettisivuilla taas pohditaan, miksi Nahr el-Baredin avustustyössä on mukana niin vähän libanonilaisia järjestöjä.

Taistelujen puhjettua Pohjois-Libanoniin suuntasi yli 20 kansainvälistä organisaatiota tukemaan UNRWA:n ja palestiinalaisten järjestöjen ponnisteluja. Päivien muututtua viikoiksi "tarpeen byrokratisointi" on osoittautunut järjestöjen merkittäväksi vastustajaksi NOW Lebanonin mukaan. Kansainvälisten järjestöjen avustustyö on hidastunut. Ei sen vuoksi, etteivätkö työntekijät välittäisi, vaan siksi, että he ovat sotkeutuneet byrokratian viidakkoon.

NOW Lebanon toteaa, että paikallisilla järjestöillä on vähemmän byrokratian rajoitteita kuin niiden ulkomaisilla kumppaneilla; libanonilaisilla organisaatioilla on enemmän joustavuutta. Niillä on myös etua paikallistuntemuksestaan: hyvät kontaktit, kokemusta nimenomaan Libanonista, kykyä toimia virallisen hallituslabyrintin ulkopuolella. Kuitenkin vain harvat libanonilaiset järjestöt, jotka olivat aktiivisia viime sodan aikana ja sen jälkeen, ovat näkyneet mukana nykyisen kriisin auttamistyössä.

Lebanon Supportin, pohjoisen avustustyötä koordinoivan ryhmän mukaan pääasialliset pohjoisessa työskentelevät libanonilaiset organisaatiot ovat High Commission for Relief, The Lebanese Red Cross, The Hariri Foundation ja The Rene Mouawad Foundation.

The Civil Campaign for Relief (CCR) koordinoi partneriensa – 05amam, LADE, Samir Kassir Foundation ja The National Transparency Association – pyrkimyksiä tukea joitakin palestiinalaisia järjestöjä.

Huolimatta edustavasta järjestöjen listasta Noura Bou Azar Lebanon Supportista valittaa NOW Lebanonille,  että libanonilaiset järjestöt itseasiassa loistavat poissaolollaan. "Vaikka kaikki palestiinalaiset järjestöt tekevät paljon työtä järjestöjen hankkimien materiaalien jakamisessa, on edelleen paljon tehtävää logistiikassa, kartoitustyössä, jakelussa ja toimintojen järjestämisessä."

NOW Lebanonin haastattelemat järjestöjen edustajat ilmoittivat syyksi useimmin, että ne ovat kiinni omissa ohjelmissaan. Useimmille libanonilaisille järjestöille on vaikeaa, jos ei suorastaan mahdotonta modifioida hankkeitaan ja ohjelmiaan ja siirtää budjetoituja rahojaan avustustyöhön. Maailmanpankki tai International Monetary Fund rahoittajina asettavat tähän omia rajoituksiaan. Avustukset on korvamerkitty vain tiettyihin hankkeisiin.

Tässä kohden huomasin lähettäväni lämpimiä terveisiä Suomen ulkoasiainministeriön suuntaan. PSV:n Libanonin-hankkeiden rahoittajana se on osoittanut joustavuutta. Kun tilanne on ollut Libanonissa rauhaton, on voitu neuvotella uudesta ajoituksesta. Kun suunnitelman tekemisen aikainen tilanne on muuttunut uudenlaiseksi, on suunnitelmaakin pystytty UM:n kanssa yhteistyössä modifioimaan. Siitä huolimatta, että alun perin UM:n tuki on tietenkin korvamerkitty käytettäväksi tiettyyn hankkeeseen ja siinäkin tarkasti tiettyihin menoihin.

Asenneilmaston kiristymisestä on jo ehditty olla niin huolissaan, että lähettiläs Khalil Makkawin alaisuudessa toimiva The Lebanese Palestinian Dialogue Committee on alkanut toimintoja, joiden tavoitteena on lievittää palestiinalaisten ja libanonilaisten välisiä jännitteitä. Tv- ja radiomainoksin on tarkoitus vakuuttaa palestiinalaisia siitä, että hallitus suojelee heidän jo nyt rajoitettuja oikeuksiaan. Libanonin pääsanomalehdissä on myös julkaistu neljännessivun kattava hallituksen ilmoitus: "Lähtönne on väliaikainen. Paluunne on varma. Jälleenrakennus on taattu."

NOW Lebanonin mukaan tästä kriisistä on opittavana, että palestiinalaiset pakolaiset ovat Libanonissa liian eristyksissä muusta yhteiskunnasta ja tämä eristyneisyys tukee ääriryhmien nousua leireissä. Antipatia palestiinalaisten ja libanonilaisten välillä pitäisi saada poistetuksi alkuunsa. Kansalaisjärjestöjen toiminta voi auttaa kuilun kuromisessa umpeen.

NOW Lebanon toteaa: "Avustaminen pohjoisessa ei ole vain humanitaarinen välttämättömyys, vaan se on myös libanonilaisille välttämätöntä."  Sen mielestä kansainvälisten ja libanonilaisten järjestöjen tulee keskittyä tukemaan pakolaisia tulevina viikkoina taistelujen vaimennuttua ja pakolaisten palatessa Nahr el-Barediin. Mikäli näin ei tapahdu voi Nahr el-Baredin asukkaiden pahin pelko toteutua ja heidän edessään on uusi Right to return –kriisi huolimatta hallituksen vakuutteluista.

Kirsti Palonen