Tänään olemme vastaanottaneet Shatillan pakolaisleirille päätyneitten Nahr el-Baredin lasten ensimmäiset tarinat. Veljekset Ahmad (10v) ja Mohamad (12v) Kayed kertoivat yhdessä Jamal Abou Salehille, joka on aikaisemmin ollut sadutusapunani käydessämme Majdalzounin kylässä tapaamassa 9-vuotiasta Ali Hamzaa. Alilta on julkaistu useita tarinoita tässä blogissa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ahmadin ja Mohamadin osuuksia ei ollut eroteltu muistiinkirjoitetussa tarinassa. Joissakin kohdin kertojan pystyy päättelemään.

Heräsin ennen raskasta pommitusta. Kuulin jotain ampumisen ääniä. Sen jälkeen isäni, äitini ja veljeni heräsivät. Juoksimme avaamaan oven ja huomasimme, että kaikki ihmiset olivat hereillä pommituksen äänen vuoksi ja halusivat nähdä, mitä tapahtui. Tiesimme, että leirin sivustalla pommitetaan. Juoksimme piiloon keittiöön, veljeni Mohamad, veljeni Ihab, äiti ja isä minun kanssani.

Kun pommitus oli vähäisempää, menimme takaisin huoneeseen. Sitten he alkoivat taas päivällä. Juoksimme moskeijaan, kun oli tulitauko. Kaduilla monet juoksivat moskeijaa kohti ja monia aseistettuja miehiä oli kaduilla.

Kun pääsimme moskeijaan, siellä oli paljon ihmisiä. Näin monien pikkulasten itkevän. Kuulin, että monia lapsia oli kuollut. Pelkäsin ja viivyin moskeijassa seuraavaan päivään.

Mutta isä kävi välillä tarkistamassa kotona. Sitten hän tuli ja kertoi, että kotimme palaa. Olin hyvin surullinen kotimme vuoksi. Myös setäni talo tuhoutui ja paloi.

Lähdimme moskeijasta kuudelta. Kaikki juoksivat ja hyppäsivät pieneen kuorma-autoon, jonka setäni omistaa. Pelkäsimme tarkk'ampujia. Siellä oli nainen, jolla oli paljon lapsia. Kannoimme lapsia ja veimme heidät nopeasti kanssamme kuorma-autoon. Sitten menimme Beddawin leiriin.

Ahmad Kayedin piirustus: Kun talot olivat tuhoutuneet, ihmiset lähtivät kodeistaan. Kuva: Beit Atfal Assumoudin kuva-arkisto.

Matkalla monet ihmiset lähtivät leiristä. Paljon autoja ja ne, joilla ei ollut autoa, kävelivät ja toiset käyttivät ambulansseja. Meiltä meni kolme tuntia ennen kuin pääsimme Beddawiin. Yleensä matka kestää puoli tuntia.

Kun saavuimme koululle, siellä oli paljon ihmisiä, mutta ei pommitusta. Nukuimme oikopäätä, koska emme olleet nukkuneet kahteen päivään. Oli mukava nukkua ilman pommitusta, mutta nukkuminen talon ulkopuolella ei ole mukavaa.

Sitten menimme yhdessä äidin ja isän, veljieni Mohamadin ja Ihabin kanssa bussiin, joka lähti Beirutiin. Meillä ei ollut mitään muuta kuin henkilöllisyystodistuksemme.

Matkalla armeija pysäytti meidät ja kysyi henkilöllisyystodistuksiamme. Jatkoimme matkaa, kunnes pääsimme tätini asunnolle Shatillan leirille klo 2.

Shatillan toimintakeskuksen raportissa todettiin, että lapset ovat vielä peloissaan ja se vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä. Veljekset pystyvät hyvin välittämään tapahtumien tuottaman pelon ja jännityksen, aivan kuin he näkisivät kaiken elävänä. Traumaattisessa tilanteessa muisti toimii eri tavalla kuin tavallisissa arkioloissa. Tapahtumat ja vaikutelmat piirtyvät voimakkaina ja selkeinä muistiin. Myöhemmin tilanteesta pelastuneet saattavat muistaa kaiken niin elävästi kuin katselisivat elokuvaa.

Veljekset ovat saaneet jo järjestystä mielensä kaaokseen, kun pystyvät kertomaan tapahtumista ja tunteistaankin näin jäsentyneesti.

Pojat olivat onnekkaita, kun saivat Jamalin kuuntelijakseen. Alin perheessä olen voinut nähdä, että hän oli lapsille läheinen ja tärkeä aikuinen, jonka vierailu oli heille juhlahetki.

Kirsti Palonen