Poikkeustilanteissa, kriiseissä ja katastrofeissa kroonista sairautta potevat ovat erityisen haavoittuvaisia. Stressi pahentaa heidän sairautensa oireita. Säännölliset hoidot saattavat unohtua tai sitten niitä on vaikea saada. Perheenjäsenet tuntevat kriisitilanteissa erityishuolta sairaistaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

8-vuotias Samer Valid Nasser kertoo 6.6. Shatillan pakolaisleirillä havainnoistaan, miten taistelutilanne vaikutti muihin lapsiin. Koko tilanteen pelottavuus laukeaa Samerilla vastakkaisreaktioksi. Hän alkaa nauraa, kun näkee serkkunsa peloissaan peittävän korvansa (10-vuotias Inass kertoi oman tarinansa 15.6. julkaistussa blogikirjoituksessa; "Meillä oli vain yöpuvut ja henkilöllisyystodistukset").

Samerin nauru vaikuttaa osin psykologiselta shokkireaktiolta. Tilanteen vakavuus ei ole vielä pohjia myöten hänelle auennut. Toisaalta toisten havainnoiminen saattaa toimia suojautumiskeinona siltä, ettei joutuisi omien avuttomuudentunteidensa valtaan.

Tilanteen vakavuus tuntui kuitenkin selvältä, kun Samer huomasi veljen vapisevan. Tämä kriisitilanne oli kaikille tuttu perheessä, jonka yhdellä lapsella on diabetes. Ympärillä riehuviin taisteluihin nähden tämä oli "turvallinen" kriisi, koska perhe tiesi heti, mitä piti tehdä. Tässä kriisissä he eivät olleet avuttomia.

Kun ampuminen alkoi, nukuin. Kun heräsin, ampuminen jatkui edelleen. Löysin isäni ja äitini.

Setäni vaimo ja hänen lapsensa tulivat taloomme suojaan, He olivat hyvin peloissaan, varsinkin serkkuni Inass. Aina, kun pommi osui, hän pani kätensä korvilleen ja kumarsi päänsä alas. Aloin nauraa hänelle.

Samer Valid Nasser: Nauran, kun serkkuni Inass on peloissaan. Kuva: Beit Atfal Assumoudin kuva-arkisto.

Aamulla ampuminen oli ankarampaa. Veljeni Mazen vapisi, koska hänen verensokerinsa oli alhaalla. Äiti juoksi nopeasti hakemaan hänelle keksejä. Hänen pitää syödä jotain makeaa, kun hän on sellaisessa kunnossa. Äidillä on aina keksejä käsilaukussaan häntä varten.

Samer Valid Nasser: Äiti antaa pikkuveljelle keksin, kun hänen verensokerinsa on alhaalla. Kuva: Beit Atfal Assumoudin kuva-arkisto.

Kun hän söi keksit, hänen verensokeritasonsa oli OK. Glukoosilukeman pitäisi olla 70:n ja 120:n välillä, koska hänet pitää viedä sairaalaan, jos se nousee korkealle. Luojan kiitos hän on nyt kunnossa.

Menimme isoäidin luo ja olimme siellä kolme päivää. Sitten lähdimme klo 23.30 yöllä Beddawiin ja seuraavana päivänä lähdimme Beirutiin. Matkallamme sinne näin busseja.

Täällä muistin bussileluni ja sanoin, että olisinpa tuonut sen tänne.

Samer Valid Nasser: Bussi, lempileluni. Kuva: Beit Atfal Assumoudin kuva-arkisto.

Sitten tulimme Beirutiin isoisäni kotiin Sabran alueelle. Koska isoisän asunto oli niin kapea ja siellä oli jo monta ihmistä – kahdeksan -, menimme Kansallisen Kasvatuksen Kouluun. Olimme siellä pienessä huoneessa. Meitä nukkui siellä kuusi ihmistä.

Totta kai olemme nyt päässeet rentoutumaan ampumisesta, mutta emme kuitenkaan sen vuoksi, että joudumme asumaan koulun huoneessa. Mutta kiitämme Jumalaa ja palaamme kotiimme Nahr el-Barediin sen mukaan kuin hänen tahtonsa on.

Mohammad Lubnani, 80-vuotias sydänongelmista ja astmasta kärsivä mies, kertoo itse tarinansa. Hänen perheensä vaikeudet huolehtia vanhuksesta kriisitilanteessa ovat suuremmat kuin diabetesta sairastavan Mazenin perheellä. Mohammad Lubnanin terveydentila on riippuvainen hoidoista, joiden saamisen poikkeustilanne vaarantaa.

Kun taistelu alkoi, olin kotona saamassa happihoitoa astmakohtauksen vuoksi. UNRWA:n auto kuljetti vesitankkeja jakelua varten. Äkkiä ensimmäinen pommi putosi vavisuttaen maata jalkojemme alla. Katsoin parvekkeelta ja näin, että autoon oli osunut, mutta onneksi kuljettaja oli turvassa.

Olen vanha, sairas mies. Jatkuva ampuminen pahensi tilaani ja pystyin tuskin hengittämään. Poikani yritti saada minulle happea ja pyysi Punaista Ristiä auttamaan. He tulivat huolimatta siitä, että tarkk'ampujat ampuivat, ja kantoivat minut ambulanssiin vaimoni kanssa. Se oli ahdettu täyteen monia siviilejä.

Poikani ottivat päältään vaatteensa ja heiluttivat armeijalle, jotta heitä ei luultaisi Fatah al-Islamin miehiksi. Se oli hyvin nöyryyttävä näky.

Lapset itkivät, naiset huusivat. Kaikki etsivät turvaa jättäen taakseen kaiken, mitä he omistivat. Hyvä Jumala, mikään ei ole kuin tämä Nakba (katastrofi).

Happi on minun ongelmani. Tarvitsen päivittäin kaksi säiliötä. Siihen meillä ei ole enää varaa.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, UNRWA:n edustaja on todennut, että vielä kestää kuukausia ennen kuin Nahr el-Baredista paenneet edes pääsevät koteihinsa. Senkin jälkeen he tarvitsevat ulkopuolisten apua, koska useimmilla on edessään kodin jälleenrakentaminen tai korjaaminen ja useimmat ovat menettäneet koko omaisuutensa. Myös työmahdollisuudet ovat vähentyneet. Monet menettivät leirissä sijainneen pienen liikkeen tai muun yrityksen. Myös markkinat ovat heikentyneet, kun väestön ostovoima on kärsinyt. Työn saaminen leirin ulkopuolelta saattaa vaikeutua libanonilaisten asenteiden muututtua entistä kielteisemmiksi palestiinalaisia kohtaan.

Rahallista apua Nahr el-Baredin pakolaisille voit antaa PSV:n kautta.

Keräystili: Libanon /Psykologien Sosiaalinen Vastuu

Sampo 800019-703530

Viitenumero: 1656

Keräyslupa: OKU 1819 A

Kirsti Palonen