Houda Ibrahim Nasser on 10-vuotias pikkuneiti, joka odottaa Shatillan pakolaisleirillä Beirutissa pääsyä takaisin kotiin Nahr el-Baredin pakolaisleiriin. Kuten niin monet lapset, hänkin kaipaa leluaan, nukkea joka oli mukana leikeissä sisaren kanssa. Tyttöjen mielessä on usein nukke. Mutta Houda on myös muotitietoinen ja toivoisi voivansa pukeutua kauniimmin kuin nyt on mahdollista.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Alussa kun menimme ulos, pelkäsin ampumista. Se oli illalla. Ja olen vielä pelännyt tähän asti. Pidän kiinni sisareni sulhasen Hannan kädestä ja menen kotiin.

Matkalla näimme kaksi miestä. Toisen sisäelimet olivat ulkona vatsasta ja toista oli ammuttu rintaan. Ja kun näin sen, käännyin poispäin ja pidin isää kädestä. Jatkoimme matkaamme Beddawiin oltuamme viisi päivää Nahr el-Baredissa. Nukuimme tiellä. Päittemme lähelle ammuttiin.

Menin autoon, johon tuli puolet perheestäni. Toiset menivät sukulaisen autoon. Veljeni olivat siinä autossa, kun he huusivat: "Autonrengas!" Sisareni sulhanen kertoi sen meille saavuttuamme Beddawiin ja ampumista tuskin kuuli.

Olimme Beddawissa päivän. Sitten tulimme Beirutiin Shatillaan bussilla. Menimme äidinäidin kotiin. Hän oli hyvin iloinen nähdessään meidät. Hän juoksi halaamaan ja suukottamaan meitä. Jäimme hänen luokseen.

Ensimmäisestä päivästä lähtien aloin muistella lelujani ja vaatteitani, nukkea jolla leikin sisareni Hassnan kanssa, ja vaatteitani. Joka päivä muistelen niitä, koska pukeuduin kauniisti ja siististi.

683516.jpg

Houda Ibrahim Nasser: Puvut. Kuva: Beit Atfal Assumoudin kuva-arkisto.

Nyt minulla on vain yhdet vaihtovaatteet, se joka minulla oli päälläni tullessani ja sitten verkkarit, jotka sain ihmisiltä, jotka tulivat luoksemme. Pidän tätä asua kaksi päivää, sitten omia vaatteitani, jotka päällä tulin tänne, toiset kaksi päivää, jotta se voidaan pestä.

Viisi päivää Nahr el-Baredissa taistelujen kestäessä ovat selvästi olleet Houdalle hyvin traumaattiset. Hän ei pysty vielä Shatillassakaan kertomaan siitä ja pakenemisesta sellaista johdonmukaista kertomusta, joka aukeaisi ulkopuoliselle lukijalle.

Verissään olevat ruumiit, joista toisen sisäelimet ovat vielä selvästi näkyvissä, olivat Houdalle kestämätön näky. Hän kääntyy katsomaan muualle. Mutta hän ehti nähdä. Ja tuo näky on porautunut hänen muistiinsa. Tuollainen näky voi tuottaa kontrolloimattomia muistipalaumia, jotka vielä pitkään piinaavat ihmistä, niin isoa kuin pientä. Pahimmillaan ne vievät keskittymiskyvyn ja yöunet.

Mutta Houda on muistellut ensimmäisestä päivästä lähtien päivittäin nukkeaan ja vaatteitaan, jotka liittyvät normaaliin turvalliseen tytön elämään. Ehkä tämä on hänen tiedostamatonta itsehoitoaan. Kaipaamalla ja kuvittelemalla nukkea, nukkeleikkejä, kauniita vaatteitaan ja niihin pukeutumista Houda luo itselleen psykologisen turvapaikan, jonka ulkopuolelle yrittää jättää ammutut veriset miehet.

Olen lähdössä Libanoniin ja olen siitä iloinen. Kuuden vuorokauden kuluttua olen jo Beirutissa ja näen BAS:n työntekijät, joita olen ajatellut joka päivä. Pääsen myös tapaamaan niitä lapsia, jotka ovat tulleet minua niin lähelle omien kertomustensa välityksellä.

Mutta minulla on ongelma. Tuliaiseni ovat painavia; asialtaan, mutta myös konkreettisesti:

-          pinkka SPR:n raporttia Professionally led peer support and coping with the psychological consequencies of the tsunami. The Finnish Red Cross psychological peer support work for the relatives of the deceased, jonka toivon antavan suuntaa Nahr el-Baredin pakolaisten traumaattisten kokemusten jatkotyöstämiselle

-          pinkka UM:n julkaisemaa Leif Packalenin ja Sharad Sharman kirjoittamaa Grassroots comics – a development communication tool, jota tulen käyttämään modifioidun sarjakuva-workshopin oheismateriaalina sekä toivottavasti innostamaan ruohonjuurisarjakuvan käyttöä miinavalistus- ym. muissa ajankohtaisissa kampanjoissa

-          joitakin kappaleita kolmea KIOS:n julkaisua: Katarina Frostellin kirjoittama Human rights of women, Alessandra Lundström Sarellinin The right to education from a developing country perspective ja Kristian Myntin Democratic rights in a development perspective, joiden toivon rohkaisevan BAS:ia hakemaan rahoitusta jo meneillään ja suunnitteilla oleviin ihmisoikeushankkeisiinsa

-          pinkka Psykologien Sosiaalisen Vastuun vihkosta Pakolaiset kertovat: Sodan aikana tarvitaan rauhan tekoja, jotka menevät palautteena niille lapsille, joiden kertomuksia ja piirustuksia on käytetty aineistona kirjoituksessa; oman nimen tunnistaminen suomenkielisessä julkaisussa tuottaa iloa: minä olen avustanut tämän kauniin julkaisun tuottamisessa

Ja se probleema on, millä suomalainen täti pärjää Libanonissa 1,5 kuukautta, kun noitten tuliaisten jälkeen ei 20 kiloon enää paljon mahdu. Enkö minäkin pärjäisi kahdella vaatevaihtokerralla, kun kerran Houdan ja Amalinkin (ks. blogikirjoitus 21.6.: Pyydämme jatkuvasti äitiä viemään meidät takaisin) on pakko? Päätin pärjätä varsinkin, kun en usko joutuvani yhtä hankaliin asuinoloihin kuin he ja minulla on tarvittaessa rahaa ostaa se, mitä välttämättä tarvitsen.

Minulla on vielä toinenkin ongelma. Ystävälliset ihmiset, jotka ovat kuulleet lähdöstäni, haluaisivat lähettää Nahr el-Baredin pakolaisten tarvitsemia tavaroita; useimmiten on tarjottu lasten vaatteita. Tällainen välittäminen on sydäntä lämmittävää ja minusta on ikävä kieltäytyä. Ei mahdu.

Jokin vuosi sitten saimme kuljetuslahjoituksen, jolla saatiin Suomesta lähtevään konttiin mukaan ilmaiseksi Vaaka ry:lle lahjoituksena tulleita lasten vaatteita. BAS:n johtaja Kassem Aina muistelee vieläkin sitä, miten tavarat toimitettiin heille perille asti. Nyt emme ole onnistuneet saamaan tällaista lahjoitusta.

Koska kuljetukset ovat kalliita, toivomme lahjoituksina rahaa tai rahaksi helposti vaihdettavaa tavaraa.

Keräystili: Libanon /Psykologien Sosiaalinen Vastuu, Sampo 800019-703530, Viitenumero: 1656, Keräyslupa: OKU 1819 A

Kirsti Palonen