Vaikka puolustusministeri Elias Murr ehti jo pari päivää sitten torstaina julistaa, että taistelut Nahr el-Baredissa ovat ohi, on siellä käyty kiivaita taisteluja jälleen tänään lauantaina. NOW Lebanonin mukaan armeijan edustaja ilmoitti, että tänään kuoli kolme libanonilaista sotilasta Fatha al-Islamin asettamaan piilotettuun pommiin. Neljäs sotilas sai vakavia vammoja ja on kriittisessä tilassa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nahr el-Baredin taistelujen alkamisesta on tänään kulunut 35 päivää. Libanonin armeija jatkoi Fatah al-Islamin taistelijoiden pommittamista, ja nämä vastasivat puuskittaisesti automaattiaseilla.

 

Naharnetin haastattelemat asiantuntijat ovat olleet sitä mieltä, että julistamalla armeijan operaatiot asemiehiä vastaan loppuneiksi hallitus otti riskin tilanteen pahenemisesta entisestään ja sen muuttumisesta krooniseksi.

 

”Olen melko pessimistinen”, sanoi Mustafa Adib, joka johtaa Tripolissa Centre for Middle Eastern Strategic Studies – laitosta. Samaa mieltä oli alueen radikaalien sunnien ekspertti, joka ei halunnut nimeään julkisuuteen: ”Jokainen päivä, joka kuluu ilman sotilaallista voittoa, saattaa armeijan aina hankalampaan asemaan.” ”Sympatia Fatah al-Islamia kohtaan kasvaa nuorten keskuudessa Beb Tabbanehissa ja muuallakin”, totesi mies viitaten radikaalien sunnien alueeseen Tripolissa.

 

Mies otti esiin käsin piirretyn Nahr el-Baredin kartan ja osoitti sen ”uutta leiriä”: ”Heiltä meni 33 päivää vallata tämä.” Sitten hän osoitti kynällään ”vanhaa leiriä”, joka on suurempi ja helpommin puolustettavissa: ”Jos he haluavat päästä tänne, miten monta päivää? Kaksi kertaa niin pitkään? Kolme kertaa?”

 

Tämänpäiväinen The Daily Star viittaa Lebanese Broadcasting Corporationiin, jonka mukaan nimeämätön sotilaslähde totesi sekin, että taistelujen loppu pitkittyy, koska Fatah al-Islamin taistelijat ovat linnoittautuneet leirin vanhaan osaan: ”Jos he eivät antaudu, meidän olisi hajotettava neljä rakennusta päästäksemme heihin käsiksi. Tämä taas vaarantaisi siviilien henkiä.”

 

Naharnet siteeraa myös eläkkeelläolevaa kenraali Whebe Katishaa. Tämä sanoi eilen, että puolustusministeri Murr ei käyttänyt torstaisessa ilmoituksessaan oikeita sanoja: ”Onko se ohi? Ei ole.”

 

Libanonissa yli 20 vuotta työskennellyt YK-veteraani Timur Göksel, tällä hetkellä Lebanese American Universityn opettaja, toteaa, että ”ilmeisestikään se ei ole ohi”. Hänen mukaansa armeijalle voi olla hyvin vaarallista, jos tilanne pitkittyy viikkoja kestäväksi asemasodaksi. Siihen armeijalla ei hänen mukaansa ole varaa.

 

Tiedot Fatah al-Islamin tilanteesta ovat olleet epävarmoja. Tämän päivän The Daily Star kertoo saaneensa Nahr el-Baredin leirin sisältä tieoja, joiden mukaan ryhmän johtaja Shaker al-Abssi olisi mahdollisesti kuollut ja komentaja Abu Hureira haavoittunut vakavasti pari päivää sitten.

 

Joka tapauksessa armeija on jatkanut alueen puhdistamista miinoista ja räjähdeansoista. The Daily Star siteeraa sotilaslähdettä: ”He virittivät räjähdeansoja joka paikkaan, ruumiisiin, rakennuksiin. Kaikkialle on heitetty ammuksia.”

 

Välitysyrityksetkin ovat jatkuneet edelleen. Poikkeustilanne ei siis näytä lainkaan olevan ohi.

 

Useat lähteet ovat kuvanneet sitä, miten vaikeaa leirissä tällä hetkellä olevien ihmisten avustaminen on. Ya Libnanin mukaan Palestiinan Punainen Puolikuu on ainoa humanitaarinen järjestö, joka menee Nahr el-Barediin sisään. Se vie ruokaa, vettä ja lääkkeitä ambulansseilla ja tuo ulos palestiinalaisia siviilejä huolimatta siitä, että taistelut jatkuvat. Palestiinan Punainen Puolikuu tekee yhteistyötä Libanonin Punaisen Ristin ja Punaisen Ristin Kansainvälisen Komitean kanssa. Komitean tiedottaja Virginia de la Guardian mukaan avustustarvikkeita pystyttiin viimeksi toimittamaan leiriin kolme päivää sitten, mm. 760 kiloa ruokaa.

 

Punaisen Ristin yhdistetyin voimin saatiin eilen evakuoiduksi kaksi haavoittunutta leiristä, mutta sen jälkeen sinne ei ole voitu mennä ampumisen vuoksi. Ya Libnanin siteeraaman Palestiinan Punaisen Puolikuun lääkärin Youssef Assadin mukaan Nahr el-Baredin leirissä ei ole tällä hetkellä 2.000 asukasta enempää.

 

Avustustyöntekijät ovat kertoneet, että monet näistä asukkaista eivät ole uskaltaneet jättää kotejaan ja omaisuuttaan. Jotkut ovat menettäneet aiemmin kotinsa useita kertoja. Vanhat traumat siis vaikuttavat voimakkaasti ihmisten käyttäytymisen. Montako kodinmenetystä on liian paljon? Milloin ajattelee, että tämä on jo liikaa ja jää paikalleen henkensä uhalla?

 

Vaikka taistelujen todelliseen loppumiseen onkin vielä aikaa, avustusjärjestöt suunnittelevat jo sen jälkeistä avustusvaihetta ja ovat myös alkaneet valmistaa Nahr el-Baredin asukkaita turvalliseen paluuseen.

 

Ya Libnanissa Hoda Sueibi UNRWA:sta kertoo, mitä on tehtävä ennen kuin asukkaat voivat palata koteihinsa.

 

1. Ensimmäiseksi miinanraivaajat varmistavat avustusjärjestöille turvallisen pääsyn leirissä koko ajan asuneitten luokse, jotta heille voidaan antaa heidän tarvitsemansa ensiapu ja heille voidaan toimittaa ruokaa, vettä ja muuta heidän tarvitsemaansa.

2. Sanitaatiotiimi desinfioi leirin.

3. Seuraavaksi arvioidaan vauriot, raivataan rojut pois, avataan tiet, vahvistetaan leirin hatarat asumukset.

 

Yhdeksi ensisijaiseksi UNRWA:n tehtäväksi hän mainitsee myös tankkien täyttämisen juomavedellä sekä jätevesi- ja vedensaantiverkoston korjaamisen.

 

Libanonin hallinto on luvannut uudelleenrakentaa leirin.

 

YK ja kansalaisjärjestöt ovat yhteistyössä aloittaneet tiedotuskampanjan, jolla Nahr el-Baredin asukkaita varoitetaan niistä vaaroista, jotka saattavat uhata heitä leiriin palatessa. Hoda Samra UNRWA:sta kertoi The Daily Starille: ”Olemme aloittaneet tiedotuskampanjan, jolla informoimme Nahr el-Baredin pakolaisia asemiesten jälkeensä jättämien miinojen ja räjähtämättömien ammusten vaaroista ja siitä, että on vaarallista rynnätä takaisin välittömästi. Olemme huolissamme siitä, että pakolaiset kiirehtivät taistelujen loputtua takaisin tarkistamaan kotejaan, mikä voi aiheuttaa lisäongelmia ja –uhreja.”

 

Pakolaisten toivotaan odottavan, että miinanraivaajatiimit ovat ehtineet käydä alueen läpi.

 

UNICEF:in tiedottaja Nicole Ireland kertoo, että kampanjassa on painettu tuhansia julisteita, banderolleja, lennäkkejä, lehtisiä ja tarroja levitettäviksi ympäri Beddawin leiriä, jossa suurin osa Nahr el-Baredista paenneista nyt asuu: ”Painamme kuvia sellaisista ammuksista ja miinoista, joita voi löytyä, ja kerromme ihmisille, mitä heidän pitäisi tehdä, jos löytävät sellaisia.” Irelandin mukaan viesti on selvä: ”Älä mene lähelle, älä koske, ilmoita välittömästi viranomaisille!”

 

Kun Nahr el-Bared avautuu, materiaalia jaetaan siellä kaikille palaajille. Lisäksi jaetaan vesipulloja, joiden etiketeissä varoitetaan miinoista ja ammuksista kuvien kera. Samanlainen vesipullokampanja osoittautui Irelandin mukaan onnistuneeksi etelässä viime vuonna.

 

Hoda Samra kertoo, että kampanja sisältää myös koulutusosuuden. UNRWA:n henkilökuntaa ja opettajia koulutetaan tuntemaan miinojen vaaroja. Heistä tulee alueelle eräänlaisia maallikkoasiantuntijoita, joihin ihmiset voivat ottaa yhteyttä. UNICEF opettaa nuoriso-ohjaajia ja paikallisia järjestöjä levittämään tietoa miinaongelmasta.

 

Kolme päivää sitten alkoi Beddawin alueella UNRWA:n satelliittitelevision kampanja, jonka avulla on tarkoitus tiedottaa ihmisille miinavalistuksesta.

 

Nicole Ireland toteaa, ettei heillä ole tällä hetkellä aavistustakaan siitä, kuinka kauan kestää ennen kuin leiri on puhdistettu miinoista.

 

Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry (PSV) koulutti World Comics Finlandin kanssa kaksi vuotta sitten BAS:n 15 aktiivia käyttämään sarjakuvaa kampanjavälineenä. Viime vuoden heinäkuuksi aiottu toinen workshop siirtyi sodan vuoksi. Eikä sitä pystytä aiotun muotoisena järjestämään nytkään palestiinalaisten vaikean tilanteen vuoksi. Mutta tarkoitus on, että ensi kuussa aletaan BAS:n sarjakuvaosaajien panosta kytkeä avustustyöhön.

 

Eri lähteissä on viitattu siihen, että Pohjois-Libanonissa asenteet palestiinalaisia kohtaan ovat kiristyneet. Sama vaara taitaa uhata etelämpänäkin. Samaan aikaan, kun UNRWA pohtii pohjoisessa miten parhaiten auttaisi Nahr el-Baredin evakkoja, Saidassa (Sidon), Beirutista etelään ryhtyi The Daily Starin kertoman mukaan yli 600 työntekijää UNRWA:aan yhteydessä olevista laitoksista työnseisaukseen, protestina hyökkäyksille, joita he kertoivat palestiinalaisten kohdistaneen heihin.

 

Eräs mielenosoittajista sanoi, että pakolainen hyökkäsi UNRWA:n työntekijän kimppuun, kun hänen tyttärensä ei läpäissyt koetta, joka olisi mahdollistanut hänelle työtä UNRWA:ssa. Mielenosoittajien puolesta puhunut Mussa Nemer kehotti johtaja Richard Cookia ryhtymään ”tehokkaisiin toimenpiteisiin työntekijöiden aseman suojelemiseksi”. Hän vetosi myös palestiinalaisiin ryhmiin, jotta ne selvittäisivät hyökkääjien henkilöllisyyden ja säästäisivät UNRWA:n työntekijät enemmiltä hyökkäyksiltä.

 

Joitakin kuukausia sitten UNRWA:n opettajaa lyötiin Soumouh Secondary Schoolissa Ein el-Helwehin pakolaisleirillä lähellä Saidaa.

 

Tätä lukiessani aloin ajatella, että ihmiset Ein el-Helwehissä ovat epätoivoisia ja pelkäävät tulevaisuutensa puolesta. Mutta mieleeni tuli myös, mitä olen kuullut opettajien rangaistuskeinoista.

 

Vajaa viikko sitten olin Helsingissä KIOS –organisaatiossa Suomalaisten kansalaisjärjestöjen ihmisoikeussäätiö) keskustelemassa ihmisoikeushankkeen rahoitusmahdollisuuksista Libanonissa. Lebanese American Universityn apulaisprofessori sekä sikäläisen Rauhan- ja oikeudenmukaisuuskasvatuksen instituutin johtaja Irma-Kaarina Ghosn puhui mm. kouluväkivallasta ja erityisesti siitä, että opettajat käyttävät vielä ruumiillista kuritusta. Mikään laki ei kiellä sitä Libanonissa. On olemassa ainoastaan nykyistä edeltävän opetusministerin ohjekirje siitä, että ruumiillista kuritusta ei pitäisi käyttää.

 

Libanonissa voi olla Irman mukaan erikoisia käsityksiä siitä, mikä on sopimatonta/sopivaa kuritusta. Hän kertoi erään harjoittelijansa hiuksianostattavasta kokemuksesta: Kolmannella luokalla poika ei keskittynyt. Opettaja sanoi: ”Nyt on kaksi vaihtoehtoa: joko heitän sinut ikkunasta ulos tai pyyhin sinulla taulua.” Lopulta opettaja otti poikaa kiinni vyötäisiltä, nosti hänet ylös ja pyyhki taulun pojan selkäpuolella. Irman mielestä tämä oli vähintään väkivallalla uhkailua. Harjoittelija oli niin pöyristynyt, että meni puhumaan koulun johtajalle. Tämä ihmetteli opiskelijan valitusta, koska tähän opettajaan on oltu tyytyväisiä eikä hänellä ole koskaan ollut kurinpidollisia vaikeuksia.

 

Pitkään Libanonissa asuneena, mutta kuitenkin suomalaisten juuriensa vuoksi samalla ulkopuolisuuteen kykenevänä Irma totesi samana päivänä Psykologien Sosiaalisen Vastuun järjestämässä tilaisuudessa: ”Libanonilainen kulttuuri on väkivaltainen kulttuuri. Ihmiset ovat sosiaalistuneet siihen, että väkivalta on hyväksyttävä ja ainoa konfliktinratkaisukeino.”

 

Alun perin libanonilainen, nyttemmin Suomen kansalainen Ghadi Boustani totesi tähän, että ovathan Libanonissa myös välittäjät, jotka traditionaalisesti alkavat ratkaista ristiriitatilanteita. Jos esim. kahden suvun välillä on vihanpitoa, molempien sukujen kunnioittama välittäjä ryhtyy työhön.

 

Mikä tällä hetkellä voisi yhdistää Uudenmaan läänin kokoisella maakaistalla asuvaa keskenään ristiriitaista viittä miljoonaa asukasta? Naharnet toteaa, että Libanonin armeija on maan ainoa kansallinen instituutio, joka symboloi kansallista yhtenäisyyttä.

 

The Daily Star kertookin, että Libanonin armeijan komentaja kenraali Michel Suleiman kehotti eilen poliitikkoja ottamaan oppia sotilaitten esimerkistä. Hänen mukaansa sotilaitten vuodattama veri on maata yhdistävä tekijä eikä sitä pitäisi käyttää mihinkään poliittisiin tarkoituksiin. Poliitikkojen pitäisi kenraalin mielestä ”lopettaa sisäiset erimielisyytensä ja hylätä vastakkainasettelun kulttuuri, tavata ja puhua uudelleen toistensa kanssa löytääkseen ratkaisut kaikkiin selvittämättömiin ongelmiin”.

 

Onko Libanonin kaltaisessa maassa armeijalla mahdollisuuksia toimia rauhankasvattajana? Kenraalihan esittää vähän samantapaista lähestymistapaa, josta Irma Ghosn kertoi PSV:n tilaisuudessa: Vuonna 2004 kerättiin yhteen internaattikurssille opiskelijoita, joilla oli erilainen uskonnollinen vakaumus ja jotka tulivat eri alueilta. Tarkoitus oli, että yhdessä asumalla he oppisivat tuntemaan sitä, mikä edusti heille toista, ja oppisivat rauhanomaisia konfliktinratkaisukeinoja. Opiskelijat suunnittelivat yhdessä hankkeita, joista yksi on sittemmin palkittukin. Kolmasosa näistä opiskelijoista työskentelee tällä hetkellä alalla, joka liittyy rauhankasvatukseen.

 

Kirsti Palonen