Tänään 20.6. on YK:n kansainvälinen pakolaispäivä. Pakolaispäivän teema on tänä vuonna Turvaa tarvitseville. Viime vuonna se oli Toivo. Muistan, miten jonain rauhallisempana vuonna puhuin BAS:n toiminnanjohtaja Kassem Ainalle pakolaispäivän viettämisestä. Kassem hymähti minulle kuin ymmärtämättömälle lapselle. Kassemin pakolaisuus alkoi kaksivuotiaana. Viime vuonna hän täytti 60 vuotta.

 

Mitähän ajattelee päivän teemasta 20 vuotta vanhempi mies, joka on lähtenyt pakolaiseksi Palestiinasta kohta 60 vuotta sitten ja on nyt pakolaisleiristään pakolaisena toisella pakolaisleirillä vieraalta saamissaan vaatteissa ja aínoana omaisuutenaan keppinsä?

 

BAS:n dokumentointiryhmä Beddawissa on alkanut kerätä myös Nahr el-Baredista paenneitten vanhusten kertomuksia. 80-vuotiasta Assaad Assayedia vaivaa vanha lonkkamurtuma ja sen lisäksi veritulppa jalassa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun ampuminen alkoi, olin kovin peloissani perheeni turvallisuuden vuoksi. Ensimmäinen pommi osui lähellä olevaan osuuskuntaan. Lähdimme liikkeelle talosta toiseen ja joka kerta jouduimme lähtemään talosta, joka oli savun ja pölyn vallassa.

 

Minulla on vanha murtuma lonkassani ja käytän kävellessäni keppiä. Mutta unohdin kipuni. Huomioni keskittyi vain lasteni turvallisuuteen. Jokainen heistä etsi suojaa eri paikoissa.

 

Kun tulimme ulos, naapurimme neuvoi meitä suojautumaan, koska tarkk'ampuja tähtäsi ihmisiä. Piileskelimme neljä tuntia leirimme kapeilla kujilla, kunnes ampuminen rauhoittui ja yksi pojistani meni hakemaan autoa.

 

Lähdimme ottamatta mukaan mitään omaisuudestamme ja joka tapauksessahan sitä oli hyvin vähän. Otin mukaan vain keppini.

 

Lähdin Palestiinasta 28. marraskuuta 1948, mutta tämä katastrofimme on vielä pahempi.

 

Jotkut ihmiset antoivat meille vaatteet, jotka ovat päällämme.

 

Mitä minä sanoisin? Tämä riittäköön. Syvällä sisimmässäni on paljon. Mikään ei voi auttaa minunlaistani ihmistä. Kaikki tuhottiin.

 

En tiedä, itkikö BAS:n tiedottaja Hanan Masri kääntäessään vanhusten tarinoita. Koska itse itken, kuvittelen hänenkin itkeneen. Hanan on lisännyt loppuun: "Niin, ei ole muuta sanottavaa. Sanatkin kuolevat pois. Olkaa meidän todistajiamme."

 

Kirsti Palonen