<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Viimekesäisen Libanonin sodan aikana julkaistiin blogissa lasten kertomia tarinoita sarjassa Aikuiset taistelivat, lapset kertovat. Nyt alkaa valitettavasti toinen osa sarjassa. BAS:n työntekijät ovat alkaneet saduttaa Nahr el-Baredista Beddawiin paenneita lapsia. Ensimmäisenä tarinansa kertoo 7-vuotias Hadiel Mohamad Rabie. Sen kirjoittivat muistiin BAS:n Beddawin toimintakeskuksen hammashoitaja Nadia Eldihaydie ja lastentarhanopettaja Howaida Al-Ali.

Alkoi kuulua huutoa. Olimme kotona. Huudettiin, että piti mennä alas pohjakerrokseen. Juoksimme isoäitimme talon alakertaan, ja ampuminen alkoi. En itkenyt enkä huutanut. Olimme isoäidin luona kolme päivää. Eilen tulimme Beddawiin tätini luokse.

He ampuivat ja heittivät ammuksia pihallemme. Söimme purkkiruokaa. Leipää jaettiin. Veljeni meni hakemaan sitä. He alkoivat ampua leipää tuovaa kuorma-autoa. Veljeni tuli kotiin ja kertoi meille, että kaduilla oli miehiä verissään, monet loukkaantuneina. Ja yksi nainen sai osuman ammuksesta. He eivät osuneet meidän taloomme.

Olen täällä onnellinen siitä, ettei Beddawissa ole sotaa ja pystyn nukkumaan. Käyn Betierin koulua ja olen surullinen, koska ohjus osui kouluun. Koulussa meille opetettiin laulua "Aloimme uneksia vapaudesta" hymyssä suin.

Sanon kaikille lapsille, etteivät pelkäisi sotaa, koska siinä ei ole mitään pelättävää. Mutta lapset pelkäävät. Minä olen aikuinen.

Kertomusta lukiessa tuntuu, että lapsi on shokissa eikä ole vielä tajunnut kokemansa merkitystä. Psykologisesti suojaavan shokkivaiheen jälkeen tapahtuneen merkitys avautuu, mitä seuraavat yleensä voimakkaat tunnereaktiot. Hadiel näyttäisi kamppailevan tulossa olevia tunteita vastaan kieltämällä luonnollisimman tunteen, pelon. Pelon pelko on niin voimakas, että hän yrittää vähentää muidenkin lasten pelkoa.

Hadiel yrittää myös paeta aikuisuuteen, josta hän on muokannut vääristyneen pelottomuuden mielikuvan. Toivottavasti BAS:n työntekijät onnistuvat luomaan hänelle sellaista turvan tunnetta, joka mahdollistaa hänelle omien tunteittensa kokemisen ja lapsena olemisen. Ehkä jo seuraavan tarinansa Hadiel pystyy kertomaan tuntien itsensä 7-vuotiaaksi lapseksi.

Kirsti Palonen