<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vanhin Nadia Eldihaydien ja Howaida Al-Alin saduttamista lapsista on 13-vuotias Mohamad  Atta El-Ashkar, joka pystyy muodostamaan selkeän ajallisesti etenevän ja paikkoihin sijoitetun tarinan kauhun hetkistään Nahr el-Baredissa. Hän myös ilmaisee selvästi sen, että pelkäsi.


Aioimme lähteä leiristä. Raketteja ja ammuksia alkoi osua meihin kuin olisi satanut katolle. He alkoivat huutaa: "Lähtekää talosta, teillä on tulitauko klo 11:een (24 tuntia)." Me emme lähteneet, mutta tulitus lisääntyi aina vain kovemmaksi. He heittivät ammuksia meitä kohti kuin sataisi. He sanoivat: "Ulos, ulos, menkää ulos!" Me menimme autoon, mutta vanhempani eivät voineet tulla, koska isoäitini ei pysty kävelemään.

 

Meidän alueeltamme monet haavoittuivat lähellä Abou Ammarin paikkaa. He osuivat talomme kattoon. Minusta tuntui, että talo sortuu meidän päällemme.

 

Minä pelkäsin. Aloimme tottua luoteihin, mutta he iskivät raketeilla. Me pelkäsimme. Vieläkään emme tiedä mitään äidistä ja isästä.

 

He sanoivat armeijan kertoneen heille, että jos he eivät lähde leiristä, tuhoamme sen teidän niskaanne. Moskeijan kovaäänisellä sanottiin, että on tulitauko. Me liityimme yhteen ryhmään ja kun pääsimme terveysaseman lähelle, he alkoivat ampua meitä.

 

Me menimme Alabdehiin kotoamme, joka on lähellä Palestiina-moskeijaa. Kanssamme oli neljä tyttöä ja veljeni, joka meni Elnaameihin. Emme tiedä mitään vanhemmistamme. He asuvat tätini Samia El Kurdin kanssa. Kun tulimme, näimme monia kuolleita ihmisiä ja palaneita taloja. He sanoivat La iellah iella alah, heidän sielunsa oli menossa pois. Minä en pelkää sotaa, mutta itkin, kun he ampuivat meidän lähellemme.

 

Toivon, että tämä sota loppuu ja äitimme ja isämme tulevat takaisin. Ja ihmiset itkevät, ettei koskaan olisi olemassa Fatah al-Islamia.

 

Minä vihaan Fatah al-Islamia, koska he tuhosivat talomme.

 

Mohamad  Atta El-Ashkar, 13v

Beddawi, 23.5.2007

 

Vain vuotta nuorempi veli on lyhytsanainen, niin lyhytsanainen, ettei hänen kertomuksensa oikein aukea ainakaan minulle.

 

Haluan kertoa tarinan.

 

He eivät ampuneet meidän aluettamme. He ampuivat Safoourieta. Ja armeija otti alueemme kohteeksi, koska Fatah al-Islam antoi rahaa eräälle miehelle ja hän otti Hawoun-raketin katolle. Ja Fateh Abou Ammar ampui häntä ja hän vannoo Jumalan kautta, ettei koskaan enää tee sitä.

 

Anwer Atta El-Ashkar, 12v

Beddawi, 23.5.2007

 

Vaikka Mohamad kertoo pelosta, hän sanoo yllättäen, ettei pelkää sotaa. Samoin vakuutteli jopa toisille lapsille 7-vuotias Hadiel Mohamad Rabie. Hadielin kohdalla ajattelin, että kysymys on pelon kieltämisestä. Faizah Masri totesi kerran viime sodan kokemuksista, että lasten pelko ei ollut niinkään kuoleman pelkoa kuin tapetuksi tulemisen pelkoa. Mutta jos pelkää ammusten sataessa talon katolle, eikö silloin pelkää sotaa? Mistä on kysymys? Abstraktion ja todellisen kokemuksen välisestä erosta vai?

 

Yksi pelottava asia on Mohamadin tarinassa selvä. Hän pelkää vanhempiensa vuoksi. Mohamadin tarinaa lukiessa mieleeni tuli kysymys, montako lasta jää orvoiksi Nahr el-Baredin taisteluissa. Kuka heistä huolehtii. Tal al-Zaatarin verilöylyn jälkeen BAS:n toiminnanjohtaja Kassem Aina oli mukana perustamassa järjestöään huolehtimaan täysorvoiksi jääneistä lapsista.

 

Se on ainakin varmaa, että avun tarve on suuri. Voit auttaa BAS:ia auttamaan Nahr el-Baredista paenneita perheitä Psykologien Sosiaalisen Vastuun kautta.

 

Keräystili: Libanon / Psykologien Sosiaalinen Vastuu

Sampo 800019-703530

Viitenumero: 1656

Keräyslupa: OKU 1819 A

 

Kirsti Palonen