Mitä enemmän opin tuntemaan yksilöinä BAS:in työntekijöitä, sitä enemmän arvostan tämän järjestön henkilökunnan työtä.

Molemmat kummityöntekijämme ovat tehneet herkeämättä ylipitkiä työpäiviä niin sodan kuin rauhan päivinä.

Jamilé Shehadé on vastannut työstä BAS:in Shatillan toimintakeskuksessa. Esimerkiksi Etelä-Libanonista evakuoituneen Alin perheen lapset osallistuivat toimintoihin keskuksessa.

Eilen keskuksen työntekijät valmistelivat äitienpäiväjuhlaa. Kaksi isoa korillista heidän tekemiään kauniita punaisia unikoita odotti jo valmiina. Lastentarhalasten äitien juhla oli jo pidetty edellisenä päivänä. Tänään keskuksen täyttivät shatillalaisäidit, joiden lapset ovat mukana BAS:in kummitoimintaohjelmassa, yhteensä 80. He valmistivat yhdessä henkilökunnan kanssa juhla-aterian. Lapset esittivät kansantansseja ja lauluja. Yksi äideistä piti puheen, jossa toi esiin BAS:in antaman tuen suuren merkityksen perheen selviämiselle.

Keskuksen työntekijöillä on ollut huolensa omasta perheestä samaan aikaan kuin he työskentelevät kaikkein vaikeimmassa asemassa elävien perheitten auttamiseksi. Eilen Jamilé kertoi isänsä sairastamisesta ja äskettäisestä kuolemasta. "Kun joku vanha kuolee, minusta tuntuu kuin menettäisin Palestiinan", sanoi Jamilé. Vanhemmat ja heidän sukupolvensa olivat niitä, jotka pystyivät siirtämään omakohtaisia muistoja Palestiinasta lapsilleen.

Aina uudelleen yllätyn siitä, miten traumaattinen tausta monella BAS:in idearikkaalla ja iloisella työntekijällä on. Muiden Shatillan lastentarhanopettajien kanssa Mona Kabouli ideoi eilen innostuneena, mitä kaikkea he voivat lasten kanssa tehdä tuomistani kontaktimuoveista ja värikkäistä ja kiiltävistä karkkipapereista, jotka suomalaiset lapset ja aikuiset olivat keränneet. Muistan hänet myös metsämörriohjaajien koulutuksesta, jossa hän kuului siihen ryhmään, jonka suomalaiset kouluttajat valitsivat metsämörriohjaajien kouluttajakoulutukseen.

Tänään sain tekstin esityksestä, jonka Mona oli pitänyt vierailullaan Japanissa. Se sisälsi myös hänen elämäkertatietonsa. Mona oli 2-vuotias 1982 ja istui autossa äitinsä sylissä. Miina räjäytti auton ja surmasi molemmat vanhemmat. Räjähdyksen paine lennätti Monan puuhun, ja hän säilyi hengissä. Kolme vuotta myöhemmin kaksi veljeä kuoli leirien sodassa. Monan vanhimmasta sisaresta tuli 20-vuotiaana 12-henkisen perheen elättäjä. Hänen toimeentulokeinonaan oli BAS:in käsityöhanke. Se on edelleen pelastus monelle perheelle, jolla ei ole muuta toimeentulolähdettä.

Ollessaan 9-vuotias Mona pääsi toisen siskonsa kanssa BAS:in kummiohjelmaan. Hän sai sitä kautta tukea siihen asti, kunnes päätti opintonsa. Siitä lähtien hän on työskennellyt BAS:in lastentarhanopettajana.

Toinen PSV:n kummityöntekijä Bahaa Tayyar vastasi oman keskuksensa osuudesta useiden järjestöjen yhteistyössä, joka pyrki muuttamaan lapsille pakollisen maansisäisen pakolaisuuden kesäleiriksi. Sen aikana heille järjestettiin monenlaista ohjelmaa päivällä, mutta myös joskus iltajuhliakin.

Työpäivän päätyttyä Bahaalla alkoi omaishoitajan työ. Hänen sisarensa, kaikkien kunnioittama BAS:in ensimmäinen sijaisäiti Hadji Soad oli jo ennen sotaa fyysisesti ja psyykkisesti heikentyneessä kunnossa. Sota oli pahinta, mitä voi tapahtua vanhalle fyysisesti sairaalle ja psyykkisesti dementoituneelle naiselle, jonka elämä jo tätä ennen oli sisältänyt niin monta katastrofia: Palestiinasta hän oli joutunut pakolaiseksi Libanoniin; Tal al Zaatarin verilöylyssä hän menetti aviomiehensä ja äitinsä; hän joutui kokemaan Libanonin sisällissodan, josta evakuoi yhdessä BAS:in toiminnanjohtajan Kassem Ainan kanssa BAS:in huostaansa ottamat orpolapset uuteen pakolaisuuteen Syyriaan.

Bahaa nukkui sairaan sisarensa vieressä varuillaan heräämään sisaren äännähdyksiin ja liikahduksiin. Hadji Soad kuoli viime vuoden lopulla. Viime tammikuussa Sirkku Kivistö ja minä emme saaneet Libanonin armeijalta lupaa käydä Ein el-Helwehissä hänen haudallaan. Eivätkä ulkomaalaiset nytkään pääse leiriin.

Bahaa tuli tammikuussa tapaamaan meitä Beirutiin. Samoin tapasin häntä tänään Beirutissa. Muistan Bahaan aina ennen yhtenä reippaimmista ja suorapuheisimmista BAS:in sosiaalityöntekijöistä. Hän on yksi BAS:in mestareista ristipistotöiden tekijänä. Tammikuussa hän oli surun leimaama. Eikä tilanne ollut paljon parempi tänäänkään.

Bahaa tekee edelleen työnsä, mutta ei tunne samaa iloa siitä kuin aikaisemmin, ei myöskään käsitöiden teosta. Hänen on vaikea saada unta, hän heräilee edelleen yöllä kuin Hadji Soad vielä tarvitsisi hänen huolenpitoaan. Bahaa on uupunut kahdesta työstä, jotka molemmat yksinäänkin olisivat olleet monelle liikaa. Hän on vaarassa masentua. Keskustelimme siitä, että hän jäisi lomalle työstään ja menisi sukulaistensa luo Damaskokseen, missä hän on aikaisemminkin irrottautunut työstään.

Sirkku on jo pidempään puhunut BAS:in työntekijöiden psyykkisestä työsuojelusta. Olen hänen kanssaan vakuuttunut siitä, että erityisen haavoittuvia saattavat olla ne työntekijät, joilla on raskaan työnsä lisäksi kotona vastuu sairaasta perheenjäsenestä tai jopa useammasta kuin yhdestä.

Heitä on monta. Pommitusten aikana esim. Rashidien toimintakeskuksen vastaava sosiaalityöntekijä Mariam Sulieman joutui kuljettamaan henkensä kaupalla äitiään välttämättömään dialyysihoitoon Saidaan. Koko sodan ajan Mariam ei tätä jaksanut, vaan evakuoitui Rashidiesta äitinsä kanssa. Libanon ei tarjoa pakolaisille minkäänlaista vanhuuden sosiaaliturvaa.

Kun katastrofi on ajankohtainen, BAS:in työntekijät venyvät uskomattomiin suorituksiin. Monelle se merkitsee eräänlaista psykologista suojaa. Tilanteen rauhoituttua työntekijät tuntevat väsymyksen. Mutta edelleen heillä on hoidettavanaan sodan jälkivaikutukset ja tavanomaiset tehtävänsä. Ja ilmapiirissä vallitsee Jamilén mukaan tunne siitä, että sota alkaa uudelleen; samoin pelko sisällissodasta ja siitä, miten palestiinalaisten silloin käy.

Taloudellinen ja psyykkinen tuki ulkomailta ovat BAS:in kaltaisille humanitaarisille järjestöille yhä tärkeämpiä.

Kirsti Palonen