Yksityiskoulut aloittivat Libanonissa toimintansa tällä viikolla kuukautta myöhässä Israelin hyökkäysten aiheuttamien vaurioitten vuoksi. Julkiset koulut avaavat ovensa ensi maanantaina 16.10.UNICEF on aloittanut psykologisen ohjelman pommitusten traumatisoimien lapsien auttamiseksi. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilen 10-vuotias Dua'a Hamadeh kertoi blogissa siitä, miten voimakkaita pelkoja television välittämät uutiset voivat lapsissa herättää, ks. Aikuiset taistelivat, lapset kertovat 13. "- - sodan lopettaminen oli tärkeämpää kuin ruoka.", 11.10.2006.

 

The Daily Star, Libanonissa ilmestyvä englanninkielinen sanomalehti, on haastatellut UNICEF:in lastensuojeluvirkailija Youssef al-Barodia ja hänkin viittasi television vaikutuksiin, nyt kuitenkin sodanjälkeisiin: "Jatkuvat kuvat hävityksestä ja väkivallasta televisiossa ja lasten arkielämässä vaikeuttavat psyykkistä toipumisprosessia. Lapsia muistutetaan koko ajan sodan kauhunäyistä."  

 

Perusongelmasta Barodi toteaa, että lasten kokemukset olivat voimakkuudeltaan ja määrältään sellaisia, että kestää pitkään ennen kuin he voivat tuntea olevansa jälleen turvassa. Hänen mukaansa äskettäinen konflikti järkytti perusteellisesti sitä turvallisuudentunnetta, jonka vanhempien ja perheen läsnäolo ja ympäröivä yhteisö tuottaa.

 

Toinen vaikeuttava tekijä on laajalla alueella lojuvat räjähtämättömät ammukset. Niitä on talojen ympärillä ja pihoilla etelän kaupungeissa ja kylissä ja ne estävät lapsia leikkimästä normaalisti.

 

"Tämä vaaran tunne on ilmeinen lasten kertoessa suoraan tai epäsuorasti peloistaan. Jotkut voivat kärsiä painajaisista tai muista nukkumishäiriöistä tai syömisvaikeuksista", Barodi sanoo.

 

The Daily Star siteeraa myös Ardashir Baikia, International Medical Corps –järjestön mielenterveystyön koordinaattoria. Baiki kuvaa käyttäytymisen taantumista, yhtä tyypillistä traumaattista tapahtumaa seuraavaa reaktiota:

 

Lapset alkavat imeä peukaloa tai kastelevat vuoteensa tai alkavat puhua kuin paljon pienempi lapsi. Tämä on heidän tapansa sanoa: "Tarvitsen suojaa ja turvaa."

 

Baiki puhui Tyyroksessa kouluttaessaan avustajia UNICEF:in organisoimassa workshopissa. Workshop on osa kolmen kuukauden interventio-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on auttaa sosiaalityöntekijöitä ja opettajia käsittelemään lasten traumaperäistä stressiä Etelä-Libanonissa.

 

Baiki lisää, ettei lapsia pidä häpäistä tällaisen käyttäytymisen vuoksi, vaan pikemminkin heidät pitää vakuuttaa siitä, että he voivat saada lohdutusta tarvitsematta käyttäytyä kuin pienemmät lapset.

 

Muita reaktioita ovat vetäytyminen yksikseen, avuttomuus ja passiivisuus, hämmentyneisyys ja ahdistunut takertuminen huoltajiin. Baiki esittää, että lapset tarvitsevat tavallisesti kolme kuukautta selvitäkseen pelosta ja muista piinaavista tunteista, ja jatkaa: "On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että nämä ovat normaaleja reaktioita epänormaaliin tilanteeseen, tässä tapauksessa sotaan."

 

Lapsipsykologit ovat neuvoneet, että paras tapa auttaa traumatisoitunutta lasta on palauttaa normaaliuden tunne esim. leikkimällä, tekemällä teatteriesityksiä, tanssimalla, laulamalla tai ottamalla osaa ryhmäpeleihin. "Yritämme järjestää lapsille kaikenlaisia ajanvietetoimintoja, joissa he voivat ilmaista itseään epäsuoralla tavalla", Barodi sanoo ja painottaa, että lapsen painostamista esittämään uudelleen traumaattinen tapahtuma sellaisenaan pitää ehdottomasti välttää näin pian tapahtuneen jälkeen.

 

"Aluksi lapsi piirtää tankkeja hävittämässä kyliä tai ilmapommituksia tuhoamassa taloja, mutta hitaasti hänen kauneuden ja turvallisuuden tunteensa palaa", kuvaa Baiki toipumisprosessin ilmenemistä lasten luovassa toiminnassa.

 

Monet järjestöt, jotka työskentelevät lasten kanssa etelässä, ovat avanneet lapsiystävällisiä paikkoja lasten harrastustoimintoja varten. "Lapsilla ei ole sanoja itsensä ilmaisemiseen. Toipuminen etenee usein hauskanpidon ohella", Baiki sanoo.

 

Soha Bustanin, UNICEF:in tiedottajan mukaan 95 % lapsista pääsee ahdistuksestaan ilmaisemalla itseään leikkien. "3-5 %:lla näin ei käy ja he ovat yleensä syvästi traumatisoituneita. Heidän oireinaan ovat täydellinen vetäytyminen, kyvyttömyys puhua, keskittymiskyvyn täydellinen puuttuminen ja toistuva väkivalta ja aggressio. Nämä vakavammat tapaukset tarvitsevat perusteellisempaa psykologista ohjausta, ja heidät ohjataan mielenterveyden asiantuntijoille", sanoo Bustani.

 

Toinen puoli UNICEF:in psykososiaalisesta ohjelmasta rekrytoi nuoria avustamaan lapsia konfliktin jälkivaikutuskissa. "Nuorten merkitys yhteisöjensä toipumisprosessissa on hyvin tärkeä", Barodi sanoo. Nuorten auttaessa ei lapsia hoideta ympäristöistään erotettuina yksilöinä. Työskentely vanhempien ja koko yhteisön kanssa pyrkii varmistamaan, että lapset todella toipuvat sodasta.

 

UNICEF toivoo, että heidän työnsä psykososiaalinen ulottuvuus integroituisi Libanonin koulujärjestelmään. Esimerkiksi hyvässä vauhdissa on jo ohjelma, jolla kehitetään opettajien taitoja käsitellä ilmiöitä, jotka vaikuttavat sodan vaurioittamiin lasten mieliin. Joukko opettajia on saanut koulutusta kouluttaakseen edelleen muita sodan koettelemassa etelässä.

 

Sara Al-Habet, 14-vuotias tyttö Bourj El-Barajnehiin pakolaisleiriltä, oli yksi niistä nuorista, jotka antoivat sodan aikana vapaaehtoispanoksensa BAS:in avustustyössä.

 

Sitä kutsutaan alueen kuudenneksi sodaksi, mutta nuoresta iästäni johtuen se on minulle ensimmäinen sota.

 

12.7., ensimmäisenä päivänä, ihmiset puhuivat leirillä kahden israelilaisen sotilaan kaappauksesta. Kysyin itseltäni, mitä se merkitsi. Vastaus tuli pikemmin kuin olin odottanut: koko Libanonia vastaan käynnistetty sota. Se alkoi ilmaiskuin eteläiseen asumalähiöön, jossa leirimme sijaitsee, ja lentokentälle, joka sekin on lähellä leiriä.

 

Heräsin kovin peloissani putoavien rakettien ääneen, sotakoneiden jatkuvaan kiertelemiseen päidemme päällä ja sotalaivojen tulitukseen mereltä. Se oli ensimmäinen kokemukseni.

 

Tapahtumat alkoivat edetä nopeasti. Kotimme sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa. Pohjakerroksessa asuvat isovanhempani ja toisessa kerroksessa setäni perhe. Pommitusten voimistuessa koko perhe oli isovanhempien luona. Vaikka leiriin ei isketty, tuntui rakettien ja pommien ääni siltä kuin ne olisivat putoilleet päidemme päällä, ja useita ammuksien sirpaleita putosi leiriin, jotkin niistä yli kilon painoisia ja tulikuumia. Ajattelin, ettei meillä ollut mitään pelastusta, vaikka olimmekin suojassa.

 

Äitini on töissä BAS:issa, ja kuten aina tällaisten kriisien aikaan työ muuttui avustustoiminnaksi, jolla tuettiin ihmisiä ja autettiin heitä leirin sisällä. Mielestäni tämä työ oli erittäin hyödyllistä ja tarpeellista, ja siksi päätin veljeni kanssa ryhtyä vapaaehtoiseksi.

 

Osa ihmisistä päätti lähteä leiriltä turvallisempia paikkoja kohti, mutta toiset, pääasiassa meitä ympäröivästä eteläisestä asumalähiöstä, pakenivat leirin sisäpuolelle.

 

Tehtävänämme oli tehdä muitten vapaaehtoisten kanssa nopea arviointi leiriin paenneista ihmisistä ja heidän tarpeistaan. Meidän piti siivota nopeasti pommisuojat ja varustaa ne hätätilannetta varten sekä lajitella ruoka- ja saniteettitarvikkeet, valmistaa avustuspaketit ja jakaa ne ihmisille. Meidän tehtävämme oli istua juttelemassa pikkulasten kanssa ja lievittää heidän pelkojaan, piirtää ja leikkiä heidän kanssaan, jotta he eivät kuuntelisi rakettien ja pommien kammottavaa ääntä.

 

Nuo vaikeat päivät kuluivat meiltä tässä vapaaehtoistyössä. Olimme todella innokkaita tekemään tällaista työtä, eikä mielessämme ollut muuta kuin auttaa ihmisiä siihen asti, kunnes tämä kauhea sota olisi ohi.

 

Emme koskaan lakanneet kuuntelemasta uutisia työskennellessämme. Viimeisellä viikolla isoäitini yritti päästä Nahr El-Barediin Pohjois-Libanoniin sen jälkeen kun Israel pudotti lennäkkejä, jotka varoittivat lähtemään Bourj El-Barajnehista, koska sinne iskettäisiin pian. Se aiheutti ihmisissä paljon pelkoa ja monet lähtivät. Kuitenkaan en päättänyt lähteä, ja äidin rinnalla tuntui minulla olevan turvallisin paikka tämän hulluuden keskellä. Kaksi veljeäni, joista toinen on töissä Abu Dhabissa ja toinen Ruotsissa, vaativat meitä lähtemään leiristä, mutta me kieltäydyimme.

 

Minulle ja kaikille vapaaehtoisille ihmisten kärsimys ja työmme heidän auttamisekseen antoi voimaa ja rohkeutta jatkaa.

 

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni. Hävitystä, kuolemaa, eroja, kauhua, mutta vastapainoksi tunsin tyydytystä, koska kykenimme kohtaamaan sen ja antamaan, mitä voimme, auttaaksemme muita. Uskon, että tämä sota oli minulle elämäni arvokkain tilaisuus muitten ihmisten vapaaehtoisessa auttamisessa.

 

Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Kirsti Palonen

 

Saran kertomuksessa vapaaehtoistyö helpotti nuoria pelottavassa tilanteessa. Hyödyllinen työ oli heille psykologinen suoja. He eivät olleet yhtä avuttomia, kun pystyivät auttamaan toisia.

 

Enemmän siitä, mitä sota merkitsee lapsille, puhutaan seminaarissa 24.10., ks. .

 

Kirsti Palonen