Kun kriisi- ja katastrofityötä suunnitellaan, pyritään yleensä ottamaan huomioon erikseen ne, joita pidetään katastrofeissa keskimääräistäkin haavoittuvampina. 65-vuotiaan Zahra Abu Nea’ajin poika kuuluu tällaiseen erityisryhmään. Hänellä on Downin syndrooma.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olimme kotona, kun kiivas ampuminen alkoi ja meidän oli liikuttava talosta toiseen, kunnes poikani Saleh ei enää pysynyt jaloillaan. Hän alkoi vapista ja huusi kovaa.

 

Ammus osui ikkunaan, emmekä pystyneet enää näkemään toisiamme. Poikani makasi maassa shokissa eikä kyennyt liikkumaan. Luulin, että häneen oli osunut, mutta hän olikin tajuton.

 

Aloin hieroa häntä vedellä, kunnes naapurimme tuli ja auttoi raahaamaan hänet suojaan. Jäimme sinne, koska poikani oli niin väsynyt.

 

Kun tuli rauhallisempaa, menimme takaisin kotiin. Mutta ampuminen alkoi uudestaan. Juoksimme moskeijaan. Mutta siihenkin osui, ja kaksi ihmistä kuoli.

 

Pakenimme pommisuojaan. Kuulin, että lähellä oli ambulanssi. Juoksin kuin hullu hakemaan apua pojalleni. Palasin mukanani nuori mies, joka auttoi minua.

 

Ohi ajoi auto, joka oli ahdettu täyteen ihmisiä. He kantoivat poikani ja panivat hänet muitten päälle. Ja meidät vietiin Beddawiin.

 

Miten yksinkertaiselta palestiinalainen Nakba tuntuikaan verrattuna tähän. Jumalani, koko maailma on meitä vastaan.

 

Palestiinalaisella Nakballa Zahra Abu Nea’aj viittaa siihen, kun hän pakeni perheineen Palestiinasta Libanoniin vuonna 1948. Zahra oli tuolloin noin 7-vuotias. Silloin hän oli lapsi, joka pystyi turvaamaan aikuisiin. Nyt hän on vanhuusiän kynnyksellä oleva äiti, jonka poika ei pysty itse huolehtimaan itsestään kaoottisessa ja ylivoimaisessa tilanteessa. Entä jos poika tai äiti ei olisikaan ollut kotona taistelujen alkaessa? Miten silloin olisi pojalle käynyt? Olisiko löytynyt naapuria, joka omassa hädässään olisi ymmärtänyt auttaa avutonta kehitysvammaista miestä?

 

Mikä vaikutus ihmiseen on lähes 60 vuoden pakolaisuudella ilman kansalaisoikeuksia maassa, joka on kokenut tuona aikana monia sodan vuosia ja joka on niiden aikana useaan otteeseen kohdistanut väkivaltaisuuksia ”vieraitaan” vastaan? Zahra antaa kertomuksessaan yhden vastauksen. Tällainen historia vaikuttaa asenteisiin. Pakolainen kokee kaikkien suhtautuvan heihin vähintään kielteisesti, ellei vihamielisesti ja hyökkäävästi. Ajoittain tälle kokemukselle saattaa olla perusteita, kuten tällä hetkellä nähtävästi Pohjois-Libanonissa. Ajoittain suhtautuminen palestiinalaisiin ei ehkä ole varsinaisesti aggressiivista, mutta kuitenkin välinpitämätöntä.

 

Entä Nahr el-Baredin tilanne? Libanonilaislähteissä on kerrottu, että tänään hiljaisen aamun jälkeen armeija suuntasi jälleen Fatah al-Islamin oletettuja olinpaikkoja kohtaan raskaan tykkitulen. Ya Libnanin mukaan armeija on tänään Nahr el-Baredin taistelujen 38. päivänä informoinut saavutuksistaan:

-          40 Fatah al-Islamin taistelijaa on pidätetty.

-          Tänään surmattiin 15 Fatah al-Islamin taistelijaa, kun nämä yrittivät tunkeutua armeijan asemiin Nahr el-Baredissa.

-          Leiristä on poistettu 40 Fatah al-Islamin asemiehen ruumista.

 

Kaikkiaan armeijan mukaan 300 militanttia on surmattu tai haavoitettu 20.5. jälkeen.

 

Suomen Yleisradion radiouutisissa todettiin eilen illalla, että Libanonin armeija on edelleen taistellut palestiinalaista ääriryhmä Fatah al-Islamia vastaan. Mutta yleensä Fatah al-Islamia ei nimitetä palestiinalaiseksi ääriryhmäksi. Ryhmän johtaja todetaan palestiinalaiseksi, mutta sen jälkeen jäsenille luetellaankin yleensä muita kansallisuuksia, esim. libanonilaisia radikaaleja sunneja, saudeja, syyrialaisia, muita arabeja ja vain tusinan verran  libanonilaisia

 

Kirsti Palonen